Title: Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä
Author: Roberts, Charles G. D., Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä" ***


IHMISELON AAMUNA

Romaani maailman aamuhämärästä


Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS


Englannin kielestä suomentanut

Aili Nieminen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

    I. Maailma ilman ihmistä.
   II. Kolmisarvinen kuningas.
  III. Tulen löytö.
   IV. Loistavan olennon lapset.
    V. Puiden särkijä.
   VI. Tulitaistelu.
  VII. A-yan pelastus.
 VIII. Jousi.
   IX. Hirveä, loistava olento.
    X. Pimeyden kauhut.
   XI. Luola-asukkaiden pidot.
  XII. Veden pinnalla.
 XIII. Pelko.
  XIV. Pitkän unen lammikko.



Ensimmäinen luku.

MAAILMA ILMAN IHMISTÄ.


Veden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa
näkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat
korvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista
tuskallista lempeyttä.

Tuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden
omistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata
ja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat
sekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä
vesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan
oli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.

Aina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen
pää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai
kymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen
uutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.

Sillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli
runsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen
mahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin
matala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä
jättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes
kilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset
kalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä,
lukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja
ihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja
ja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin
jättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden
rinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat
ja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.

Kaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti
siipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä
kärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla.
Sillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat
olivat kuin sisiliskon.

Tämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää
veden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään
pelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa
useimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista
lentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen
jalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet
huomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta.
Se lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi
ja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.

Vaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi
vain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä,
mihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan
laajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan
huomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut
kyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja
liikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli
edestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen
näkyviin.

Kävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan
ilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään
päässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät
silmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne
tarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja
hurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla
kävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.

Muutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen
pään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien
joukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle
saakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon
runneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon
salaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä
ruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli
vieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti
veden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.

Vesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista,
ja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun.
Ahneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi
alligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan.
Toiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia,
toiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa
pyörteissä keskenään.

Taistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden
jyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen
merkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen
kankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne
liikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten
latvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja
kaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin
hyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä
olevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat
kykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat
suihinsa.

Noin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo
hyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse
oli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli
tyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen
jalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua.
Sitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se
hitaasti painui ja katosi.

Noin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia
pyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä
kovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin
nahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka
rinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.

Tämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi
kuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli
hyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat
kahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan
ja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta
kolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää,
joka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon
jättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä
kaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen
jalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava
häntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen
heikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen,
mutta nopsan vihollisen saaliiksi.

Muutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului
Dinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon
kuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään
Diplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka
suunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä
suun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja
sananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli
laaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi
asettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä,
ruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida
milloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin
pelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä
olivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista
ilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka
koettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen
kaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja
häntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois
kiusaajat joka puolelta ruumista.

Sillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää
kirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta
tai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä
hiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen
ääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus
takajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli
tukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa
korkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia
kaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran
tuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.

Syöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien
kasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään
aivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen
kuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä
keskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja
paljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru.
Molemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne
kuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli
neliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja
hirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään
Dinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan
Dinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä,
kuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä.
Tuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka
olikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä
sitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.

Hetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja
läähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta,
missä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen
kiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja
sen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi
ja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa
mielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi
nyyhkeeksi.

Diplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä
eläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä
sen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus
peloitti jättiläisen arkaa mieltä.

Sen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli
kierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan
sen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa
asennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis
jälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi
kuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne
molemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden
luona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi
ruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen,
sinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli
jälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka
se piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä
tapahtuisi.

Kauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen
möhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen
huomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli
näkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.

Ne olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai
kahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan
saakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta
nähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti
herkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne
hyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.

Samassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä
leijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle
möhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne
ympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen
tilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön
toiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei
ollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat
puoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.

Sitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä
kauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään.
Ainoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan
jonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties
ne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen
niveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt
ainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät
lepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa
punertavan kallion huipulle.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä
maukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen
suuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli
kylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden
alla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä.
Kun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja
rannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli
kuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus
jättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa
lämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen
tarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi
varovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon
ihmeellistä.

Samassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän
näköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa
pitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja
käyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se
piti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen,
leuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen
pää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat
puolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa.
Hartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän
puoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa
oli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka
suojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein
yhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän
keskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa,
neulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä.
Jättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka
olivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi
eivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista
sananjalkapensaikoissa, missä se söi.

Tuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän
väliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi
ilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita
vesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten
leveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen
[Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä
oli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle
liikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti
esiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä
päin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä
sen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois
jättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.

Mutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu
häntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi
hirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa.
Kolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen
riuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi
noista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan
ja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut
puolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui
pelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla
etujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että
se oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.

Päristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa,
joka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta
metsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä
jurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti
onnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen,
murisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata
häntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti
kömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin
edelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun
se hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja
lenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.

Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa
katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita
hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta
huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut
yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä
aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se
tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman
suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä
kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.

Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä.
Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale,
jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri,
näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se
luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja
puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko
kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima
saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden
päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella
huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä
silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.

Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti
se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti,
huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun
näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.

Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan
hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja
istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei
kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun
suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin
tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun
kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.

Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja
mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi
noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti
sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä
oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen
kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät,
ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa
katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi
rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.

Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto
muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista,
jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli
paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa
nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat
paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi
kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi
ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin
viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.

Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin
uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin
sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella
pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen
kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä
pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa
selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.

Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän
huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen
ääneksi --, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli
suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa
tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen
lujaa otetta.

Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa,
nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli
sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten,
määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä
ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se
veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.

Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä,
mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni
otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti
muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle.
Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän
haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta.
Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi
nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen
jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta,
mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen
puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan
jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan
vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken.
Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota
vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen
kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella,
osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se
takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin
otettavaa saalista.

Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut
sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle.
Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon
ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana
sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa,
levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä
vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden,
puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja
ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.

Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle
hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli
juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan.
Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan
huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun
se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin.
Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen,
mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun.
Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas
heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka.
Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä
suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.

Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien
päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut.
Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina
sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen
kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta
takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs
pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän
lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli
sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan,
mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin
oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja
kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua,
uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.

Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää
voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden
vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se
tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille
ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan
suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta
vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.

Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti.
Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja
pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten
itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät
laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät,
kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija
vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin
kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja
hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen
haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.



Toinen luku.

KOLMISARVINEN KUNINGAS.


Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai
kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset
hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli
niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin
kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita.
Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.

Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä
edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita
noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat
varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa
paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille
selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki
epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut
hyvin vähän armoa häneltä.

Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean,
kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli
piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut
kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi
vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti
suojatun päänsä kuopista.

Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat
joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti
korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin
papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan
suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa
pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan,
muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin
karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.

Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän
bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi
tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.

Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen,
kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä
Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren,
imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki
kokeilujaan.

Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua
varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista
rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista,
kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja.
Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota
peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-,
mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia
akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.

Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi
sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli
Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija,
suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti
hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin
kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se
liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.

Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja
hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän
jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan
vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen
takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.

Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi
jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen
kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen
suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat
nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi
oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa
pitkät.

Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret
luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät.
Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin
jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme,
neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita
kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut
niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät.
Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli
vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin
lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava
vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat
hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein
osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta
sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin
taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät,
terävämmät ja voimakkaammat.

Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne
olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti
niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari,
joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella,
oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen
muut aseet tarpeettomiksi.

Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään
takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu,
olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen
väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui
keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.

Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja
vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas
Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut
sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa
heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen
äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti
vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin
sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun
haju.

Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha
koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa
hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli
vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli
mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.

Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata
vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli.
Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta.
Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija.
Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän
karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen
kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.

Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien
lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui
tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää
alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.

Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien
alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli
luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu
tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja
suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään
vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin
ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä
väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä
nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.

Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se
olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis,
jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan
iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan
toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt
kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien
maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen
hyökkäykseen.

Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa.
Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan
kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen
pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka
nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen
täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien
tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien
matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä
hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä
huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.

Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri,
apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen
näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.

Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella
ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä
oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin
saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia.
Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos
hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja
jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa
sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä
apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa
rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja
kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat
ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla
olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen
kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä,
kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella
etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta
siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin
pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi
voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan
päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa
oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän
väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä
hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat
hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään
olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos
hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan
imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön
ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.

Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän
raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin
kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen
sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat
kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja
heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä
se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui
uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon
viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.

Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan
vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan
jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön
keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi
hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen
nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut
työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja
iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät
läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin
niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua
hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.

Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas
Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä
hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan
ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin
painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin
ja kaatoi sen maahan.

Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki
kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen
korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä
vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta,
ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen
jalkoihinsa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi
kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua
läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä
ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi
sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan
kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin
oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten
suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.

Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle
paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella
olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön
jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä
vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen
alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen
akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä
päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla
veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.

Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että
sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä
pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä.
Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa
tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti
ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen
vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi
korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi
voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta.
Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja,
kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä
tuloksilla.

Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin
mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan
ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle
ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties
toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla
voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi
toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties
se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien
tiheään rämeikköön.

Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän
piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön.
Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana,
kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti
piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän
käsitteli sitä suurella huolella.

Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla
pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi
ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää
katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista,
koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin
voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen
voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan
uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen
sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään.
Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja
olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun
läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa
lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan
häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi
ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies
juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä.
Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen,
jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti
innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia
eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön
hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka
olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä
tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän
oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.

Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka
miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin
laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden
ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut
nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta,
armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja
miekkahampaisesta tiikeristä.

Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän
ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä
pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.

Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies
rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean
puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta
vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä.
Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut
vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat
tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli
se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä,
ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka
kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että
Dinocerasta vastaan paljain käsin.

Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt
jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään
ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat
pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa
oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.

Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita
lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa
uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa
melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen
häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen,
mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso,
mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön
piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian
heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä
noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun
ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan.
Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen
sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.

Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti
terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.

Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras
Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan.
Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat
molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein
tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne
ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva
painui maahan.

Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka
melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta
silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan.
Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja
itkevän lapsen kuoliaaksi.

Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä
metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon
jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta
ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei
ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä
nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu
takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma
johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui
suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta
tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.

Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä
muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo
juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat
pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan
kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että
ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan
täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen
askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä
paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin
ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua
takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.

Mies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti
vähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti
takaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi.
Tuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja
hyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.

Raivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen
vähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla,
luulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka
ne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei
ollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli
jälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat
liikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa
takaa-ajoa.

Ne seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä
heinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä.
Mies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat
hiljaa muristen.

Mustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia
päitään ja tuijottivat tulijoihin.

Laumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin,
mutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan
olivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan
noihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä
kohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti
niin mitättömältä.

Miehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti,
huomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet
asettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat
eturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa
jättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian
tylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä
tapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen
joukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko,
pienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä
kiihkossaan.

Mies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin
koiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty
sen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa
katseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti
oikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi.
Hänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen
lauhtui.

Kun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään,
pysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat
eläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon
kääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti.
Samassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja
nauroi.

Tuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi
siitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä
hämmingissä.

Samassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan
mustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan,
tallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin
puolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien,
kiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun
tämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät
nuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten
näytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja
jättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä
naarasparven luo.

Mutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman
takana.

Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten
pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä
alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti
kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset
repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa.
Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset,
jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen
tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset
jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui
alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen
maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta
olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se
oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa
loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai
paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset
lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret,
mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa
taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita
vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet
varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut
taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti
kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän
tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha
maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.

Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista
taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei
pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka
hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet
häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä
vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja
tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen
maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut
niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut
tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän
käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän
epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.

Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa
kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi
varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut
milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä
takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia
heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada
uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja
kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän,
miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita
hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen
mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta
työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi
ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne
kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren
punaisen karhun kiukun.



Kolmas luku.

TULEN LÖYTÖ.


I.

Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus
toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä
vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa
enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen
isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon
sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi
se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia
vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä
ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat
eteenpäin nuoressa maailmassa.

Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut
hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä,
mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain
tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä
kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen
alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!

Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit
ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen
heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä
ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset
pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän
luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti
kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun
päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien
salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat
hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti
saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin
etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja
murhetta.

Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin
saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan,
taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka
liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat
joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät
yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut
mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs
viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään
harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan
ruokavarojakin leirin keskustaan.

Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä,
hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle
lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona.
Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei
ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli
pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka
he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi
siitä.

Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan
onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan
metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti
hävittänyt heidät.

Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset
ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun
aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria
puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen
ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat,
lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat
sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri,
kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen
saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin
oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä
tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet
omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme
ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita
muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän
matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta
huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.

Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien
pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti
tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi
ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot,
huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi
takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa
puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin
hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta,
kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti
amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi
suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista
lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa
toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt,
varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten
miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.

Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen
tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja
kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat
kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla
olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat
hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä
vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat
enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.

Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja
ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin
jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis,
mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja
jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho
oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi.
Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä
ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean
harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion
juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä
vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili
peloittava voima.

Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja
kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei
näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista
sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään
niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti
vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin
kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi
suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka
olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella
päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.

Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat
hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö
pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä
pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea
rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme
neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa
katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.

Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä
tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon
kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista
ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi
ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä
hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä
kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa
vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat
juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.

Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat
jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä
kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He
arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa
joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät
nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko
lauma rinnettä ylös.

Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi
ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja
etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun
alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten
keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten
päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten
lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen
käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun
selkäpuoli oli suojassa.

Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine
torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta.
Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien
musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville
piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina
saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat
he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään,
vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä
sormillaan.

Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä
tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä
jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista,
keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi
tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä
tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden
julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja
armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan
noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän
lapsensa.

Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö
heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla
kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei
ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen
toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle
takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät
olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi
yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä
Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse.
Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei
hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai
rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin,
sai suurta hävitystä aikaan.

Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama
porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja
aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin
varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä
taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä
ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden
taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen
ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että
keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois,
oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.

Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön
jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut
herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli
aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että
olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon
sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta
kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset
käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi.
Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään,
epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen
asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa,
muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut.
Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan
ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia,
näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat
kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.

Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului
vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen
ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne
olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun
jälkeen hävittäneet sen.

Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka
tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä
oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti
silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.

Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului
hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi
ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat
kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi
vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui
suulleen.

Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja
puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman.
Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti
tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät
vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset
viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse
tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa
taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa.
Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja
tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti
miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.

Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä
missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli
merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo
odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä
kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin
puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten
kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli
ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.

Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton
kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora-
ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin
ammottavat sieraimensa.

Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he
ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui
jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat
ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen
takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan,
putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella
jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään
ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät
suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken
kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä
alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että
joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta
pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä
kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä
kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat
kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa
ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle.
Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen
kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.


II.

Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon
haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua.
Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille,
tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja
tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat
kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.

Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset,
koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä
tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella
muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli
kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja
harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa
ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.

Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi
vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti
päätöksensä.

»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin
viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla,
Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka
kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät
ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät
paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä
onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet
idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että
muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen
asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää
tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän
paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden
kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi
kansaksi. Olen puhunut.»

Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän
oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat
vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi
lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin
silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.

»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain
siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin
ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»

Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta,
kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin
kannatuksesta.

»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy
parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme
kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme.
Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja
vuoristomaan.»

»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja
tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»

»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta
heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»

»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti
nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä,
levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan
rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön
vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän
poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.

»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä
häntä menemään, päällikkö!»

Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä
salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja
kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja
sanoi kylmästi:

»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.
Hän tehköön, kuten haluaa.»

Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan
etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät
irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen
kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi
viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä
hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki
lähtivät pakinoiden luoliinsa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm
salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen
tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan
ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä
silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta,
kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden
vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä
auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina
oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä
sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.

Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin
tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa
tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli
seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi.
Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan
levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.

Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen
äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta
kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista,
joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.

Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se
ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota
edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta
liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien
jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti
outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon
muuttunut.

Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi
viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen,
kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut.
Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat,
ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen
kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.

Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan
halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun
kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät
ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja
polvistui Grômin jalkoihin.

Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten
hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä
syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä
puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat
lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet
sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi
maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä
tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä
oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä
ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi
häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli
seurannut häntä.

»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet
suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»

»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui
itseluottamus.

»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.

»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla
tuulisella tasangolla.»

Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä
itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen
ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja
kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma
siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla
mukaan hänen retkilleen.

»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös
Mawgia», lisäsi hän.

Mustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.

»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi
hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti
voimakasta rintaansa vastaan.

»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.

»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi
tyttö tyytyväisesti huokaisten.

»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.
»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»

Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut
tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli
äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja
läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.


III.

Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen
pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla
liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin,
vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin
kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen,
niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat
matkalaisia.

Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta.
Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan
väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella.
Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi
tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa,
joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt
uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen
tuskallista hellyyttä.

Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä
laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty
poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata
sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä,
matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä
nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi
tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen
hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet
pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta
nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen
ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.

Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka
kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro
lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut
näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti
itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa
taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä
hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän
heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.

Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi
väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä
tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden
peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla,
päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti.
Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein
hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli
ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä
ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle
sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois
selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat
keihäänsä.

Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten
ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta
epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu
näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.

»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja
juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.

Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua
sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa
ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja
nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja
alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.

Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei
milloinkaan ennen ollut tuntenut.

»Osaatko juosta hyvin nopeasti?» kysyi hän.

Tyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas
pelastanut hänet.

»Juoksinhan susiakin pakoon», huomautti hän.

»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes
löydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella
edes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia
eivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista
luolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»

Kun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat
Grôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He
sieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja
juoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan
hitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten
peloittavaa vauhtia.

Tyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei
Grômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut
paljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että
he helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä
vähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista
määrätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan
askeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä
hengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään
äkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet
säästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja
kaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen
ruumiinsa ääressä.

Vähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi
näkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi,
hengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa
kompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen.
Hän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen
käsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia
ulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:

»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit
levätä.»

Kiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia
ruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi,
tulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen
laakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja
paikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia,
että ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan
laakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka
ulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä,
leimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten
uudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.

Grômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi
hetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet
enää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus.
Karhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti
ylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä
ranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen
käskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin
katsellen koko ajan maahan.

»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm
rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen
niitä vastaan.»

Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin
viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli
vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta
sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella
kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä
sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän
ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla
taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne
olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina
jättiläismäistä ruumistaan.

»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja
lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»

Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän
kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä
kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän
kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.

Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta,
kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne
uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki,
miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät
uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi
iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät
läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian
hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että
ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä
olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan
kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin
salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat
kiittää pelastuksestaan.

Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi
hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja
vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta
tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän
pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita,
ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden
kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään
siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa.
Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä
liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat
piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti
keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut
ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat
kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti
sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin
silmin ruohomättäältään.

Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen.
Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan
loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka
oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän,
tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm
sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois
huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli
kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen,
joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli
selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan
nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut
pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä
itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:

»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että
niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»

Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta.
Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat
hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden
maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen
kokeilujaan.

Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä,
ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa
soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön
huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä
mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen
askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi
tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi
liekkejä.

Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen
ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi
urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät
sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli
nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti
sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä
karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot
tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu
oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä,
kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli
pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän
kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää
takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.

Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien
ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut
häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima
puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja
istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön,
katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata
ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa
Grômin polvelle.

Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle
jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen
sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän
sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti
kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa,
kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa,
hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm
suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö
hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.

»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.
Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»

Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä
jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin
hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet
vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen
kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.



Neljäs luku.

LOISTAVAN OLENNON LAPSET.


I.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson
suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi
tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan
äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen
viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit
kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan
oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen
ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin
uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka
oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan
ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät
salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat
lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin
tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi
kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista
pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt
ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan
unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi
luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja
keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan
hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen
hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen
sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi.
Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt
mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä
aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen
voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi.
Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi
hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen
omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä
paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen
ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta
suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain
heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut
luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä
ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä
ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki
A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin
luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla
seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten
täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön
hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli
kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis
kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri,
jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin
kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä
hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään
lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis
ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät
alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen
saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän
asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat
raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin
lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät
laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa
ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla,
mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan
pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin
voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut,
eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää
kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä.
Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän
sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi
hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä
vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan.
Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli
ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs
oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli
peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä
ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti
murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin
päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään.
Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen
juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet
pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia;
samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän
tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten
häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi
tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus
pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui
maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat,
lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun
latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin,
kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon
loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä
ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari
kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen,
havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli
kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka
hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa
tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille
varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti
tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan,
huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului
kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat
liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä
muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö
suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä.
Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä
liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi.
Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein
köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli
juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia
vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä.
Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin
voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle,
joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran
uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen
puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen
puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli
tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean,
punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun
palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan
elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja
välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret
pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja
Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen
palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi.
Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän
keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan
vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri
silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon,
mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari
kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät
olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm
kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava
heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui
melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen
luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä
pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa
huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan.
Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi
joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka
tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin
pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat
ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse
hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat
virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti
kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada
sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon
puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin
viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa
kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän
kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta,
jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty
luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista.
Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä
hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan
sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien.
Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan,
että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös,
veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä
pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen
uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä,
vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän
aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua
rakkaudesta häneen.


II.

Grômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan
olevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä,
pysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja
kiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut
suuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas
johtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.

He olivat jo kulkeneet punaisen karhun ja miekkatiikerin alueiden
läpi. Kaksi kertaa he saivat juosta villaista, suurta sarvikuonoa
pakoon, sillä Grômin keihäs ja nuija eivät olisi sen vahvaan nahkaan
vaikuttaneet sen enempää kuin höyhenhuisku. Mutta he olivat paenneet
ivaten, sillä kömpelö peto ei voinut kilpaillakaan heidän kanssaan
juoksussa. Kerran heitä hätyytti alkuhärkä, jättiläismäinen valkea
peto, jolla oli seitsemän jalkaa pitkät sarvet.

Mutta he olivat taitavasti välttäneet sen leppymättömän, hirveän raivon
kiiveten puuhun ja kulkien näkymättömästi ja äänettömästi puitten
ylimmillä oksilla. He laskeutuivat jälleen maahan noin kilometrin
päässä ja juoksivat iloisina eteenpäin nauraen tuolle hurjalle,
tyhmälle eläimelle, joka odotteli puun juurella heidän alastuloaan.
Kerran tuli nuuskiva leopardi heitä vastaan, mutta pakeni pitkin
askelin, kun he nopeasti ja päättävästi hyökkäsivät sitä kohti. Toisen
kerran hyökkäsi suuri lintu, melkein yhdeksän jalkaa korkea ja nokka
toista jalkaa pitkä, hurjasti kaislikon reunasta heidän kimppuunsa,
kauheasti sähisten, kun he huomaamattaan olivat menneet liian lähelle
sen pesää. Mutta he tappoivat sen ja herkuttelivat sen munilla. Siten
he vihdoin ilman enempiä vastuksia saapuivat oman maansa rajoille ja
näkivät jälleen pienten kukkuloiden pyöreät, tutut, tuulen lakaisemat
huiput, jotka olivat pyhitetyt heidän kuolleittensa muistolle.

Oli auringonlaskun aika, kun Grôm meni puron poikki ja kulki rinnettä
ylös A-ya kintereillään. Ruusunpunainen hohde valaisi pientä
amfiteatteria, missä jäljellä oleva heimo oli koolla. A-ya oli kulkenut
koko matkan Grômin vieressä, mutta täällä hän kunnioitti heimonsa tapaa
ja astui nöyrästi jäljessä.

Grôm tuskin huomasi, tai ei välittänyt, jos huomasikin, ettei heimo
äänekkäästi tervehtinyt häntä, vaan oli jurosti hämillään hänen
tulostaan. Hän meni suoraan päällikön luo, jonka hän näki istuvan
kivellään, ja heitti keihäänsä ja nuijansa tämän jalkojen juureen
uskollisuuden merkiksi. Mutta A-ya, joka kulki jäljessä, havaitsi oitis
heimonsa vihamielisen käytöksen. Hänen tuliset silmänsä vilkuivat joka
puolelle, ja kaikkialla hän näki uhkaavia katseita. Hän ei ymmärtänyt
sitä, mutta hän arvasi, että joitakin juonia oli tekeillä Grömiä
vastaan. Hänen sydämensä paisui kiukusta, ja hän kohotti ylimielisesti
tummaa päätään, sillä hän tunsi, että heimon voimakkaimmat ja
viisaimmat olivat vain lapsia hänen herraansa verrattuina. Mutta
vaikka he olivatkin vain lapsia, oli heitä monta, ja A-ya pysytteli
kuin vartija hänen takanaan puristaen lujemmin lyhyen, hyvän keihäänsä
vartta. Hän näki nuoren Mawgin leveät, mustat, suuttuneet kasvot
hänen pienen sukulaisjoukkonsa takaa, ja ne katselivat häntä puoleksi
himoiten, puoleksi vihaisesti. Tyttö arvasi heti, että hän oli kaiken
pahan aiheuttajana, mitä oli tulossa. Hän loi poikaan ivallisen,
halveksivan katseen ja kohdisti sitten huomionsa päällikköön. Tämä
istui äänettömänä, pahaa ennustavasti, eikä ojentanut kättään
tavanmukaiseen tervehdykseen.

Ylimielinen katse tuli Grômin silmiin, hänen leveät hartiansa
suoristuivat, ja hän kohtasi tuimasti päällikön katseet.

»Olen täyttänyt päällikkö Bawrin käskyn», sanoi hän selvällä äänellä
niin, että kaikki läsnäolijat kuulisivat. »Olen löytänyt paikan,
missä heimo voi olla turvassa kaikilta vihollisilta. Ja minä olen
tullut takaisin, kuten oli sopimus, viedäkseni heimon sinne, ennenkuin
vihollisemme hävittävät meidät. Olen tehnyt suuria huomioita. En ole
säästänyt itseäni. Olen tullut nopeasti takaisin. Olen hyödyttänyt
kansaani. Miksi ei päällikkö Bawrilla ole mitään tervehdystä minulle?»

Murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg ystävineen oli koolla, mutta
päällikön katse hiljensi sen. Terävästi tarkastellen noita silmiä,
jotka niin horjumatta katselivat häntä, näytti päällikkö miettivän
Grômin sanoja. Hitaasti katosi suuttumus hänen arpisilta, jäykiltä
kasvoiltaan. Hän luotti ehdottomasti tähän mieheen, vaikka hän olikin
hänen pelättävin kilpailijansa.

»Sinua on syytetty», sanoi hän viimein hitaasti, »siitä, että hylkäsit
heimosi hädässämme —»

Grôm hämmästyi kuullessaan sanan »syytetty». Sitten hänen syvät
silmänsä leimahtivat ja hän keskeytti päällikön puheen ilman muuta.

»Näytä minulle syyttäjäni!» komensi hän tuimasti.

Päällikkö heilutti kättään vaitiolon merkiksi.

»Hädässämme!» toisti hän. »Mutta sinä olet tullut takaisin. Siitä
näen, että syytös oli väärä. Myöskin on sinua syytetty A-ya tytön
ryöstämisestä. Mutta sinä olet tuonut hänet takaisin. En tiedä, mitä
syyttäjilläsi enää voisi olla sinua vastaan.»

Grôm kääntyi ja veti nopealla, päättävällä liikkeellä A-yan viereensä.

»Päällikkö Bawr tietää, että olen hänen palvelijansa ja uskollinen
mies!» sanoi hän lujasti. »Minä en ryöstänyt tyttöä. Hän seurasi minua,
eikä minulla ollut aavistustakaan siitä.»

Ivallista murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg oli, mutta Grôm
hymyili kylmästi ja jatkoi:

»Vasta toisen päivän iltapuolella, kun sudet hätyyttivät häntä, ilmaisi
hän itsensä minulle. Ja kun ymmärsin, miksi hän oli tullut, katsoin
häntä ja huomasin, että hän oli hyvin suloinen ja hyvin rohkea. Ja
minä otin hänet. Nyt hän on siis minun vaimoni, ja minä pidän hänet,
päällikkö! Mutta minä maksan hänestä sinulle, mitä hyvänsä määrätään,
sillä sinä olet päällikkö. Ja nyt päällikkö näyttäköön minulle
syyttäjäni, niin selvitän asiat nopeasti heidän kanssaan. Sillä minulla
on paljon kerrottavaa.»

»Ei sillä tavalla, Grôm », sanoi päällikkö ojentaen kätensä. »Minä
olen tyytyväinen, että sinä olet uskollinen mies. Ja tytöstä sovimme
myöhemmin keskenämme. Mutta minä en tahdo asettaa sinua syyttäjiäsi
vastaan, sillä meidän keskuudessamme ei saa taistella siksi, että
olemme niin harvalukuiset. Ja minä tiedän, että sinä, joka olet viisas,
olet samaa mieltä kanssani. Tule, keskustelkaamme kahden, mitä on
tehtävä!»

Tuo suuri, komea olento nousi ylös ja lähti omaa telttaansa kohden,
missä heidän piti kahden kesken keskustella. Mutta Grôm epäröi, peläten
A-yalle tapahtuvan jotakin vahinkoa, jos hän jättäisi hänet yksin
vihollistensa kanssa.

»Ja tyttö, päällikkö?» sanoi hän. »En tahdo, että häntä kiusataan.»

Bawr kääntyi. Hän loi merkitsevän ja voimakkaan katseen tuijottavaan
joukkoon.

»Tyttö A-ya», sanoi hän mahtavalla äänellään, joka kaikui
amfiteatterissa, »on Grômin vaimo. Olen puhunut.»

Ja hän astui luolan ovea kohti. Grôm otti keihäänsä ja nuijansa maasta.
Ja tyttö, joka oli aivan suunniltaan ylpeydestä, lähti luolaa kohti
muutamien päällikön huonekuntaan kuuluvien vanhojen naisten kanssa.

Mutta kun Mawgin hitaat aivot käsittivät päällikön sanojentarkoituksen,
päästi nuorukainen kovan ja vihaisen karjunnan ja sieppasi keihäänsä
heittääkseen sen Grömiä kohden. Ennenkuin hän ehti tehdä sen,
hyökkäsivät hänen sukulaisensa, jotka eivät tahtoneet joutua Grômin ja
päällikön vihan alaisiksi, hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä
alas. Sokeasti raivoten taisteli Mawg heitä vastaan, ja kun hänellä
oli härän voimat, oli hän vähällä riistäytyä vapaaksi. Mutta toiset
heimon miehet, huomattuaan, että heidän katkeruutensa Grömiä kohtaan
oli epäoikeutettua, ja muistellessaan hänen entisiä palveluksiaan,
juoksivat sinne saadakseen Mawgin alistumaan. Grôm katseli hetken
ylenkatseellisesti, sitten hän kääntyi ympäri ja seurasi päällikköä,
niinkuin hän ei olisi pitänyt kilpailijaansa ajattelemisen arvoisena.
Mawg ponnisti itsensä seisomaan. Grôm oli kadonnut näkyvistä.
Mutta Mawgin silmät osuivat A-yan notkeaan, hoikkaan ja ruskeaan
vartaloon, joka oli lähimmän luolan suulla. Hän aikoi hyökätä tytön
kimppuun, mutta miehet seisoivat hänen ympärillään selvästi valmiina
pysähdyttämään hänet. Mawg katsoi tovereihinsa, mutta nämä pudistivat
jurosti päätään. Sokeana raivosta ja hidasjärkisenä ei hän nähnyt
muuta kuin että koko heimo oli häntä vastaan. Änkyttäen vihasta
huusi hän tytölle: »Te näette minut uudelleen!» Tarttuen nuijaansa
ja keihäisiinsä, syöksyi hän ulos amfiteatterista, kiiti kuin nuoli
rinnettä alas ja katosi tiheään metsään puron toiselle puolen. Hänen
sukulaisensa vetäytyivät juroina luolaansa kaksi nuorta naista
mukanaan, ja jäljelle jääneet katselivat toisiaan epätoivoisina. Heitä
suretti tämä äkillinen riita heikontuneen heimon keskuudessa.

»Taaskin yksi hyvä sotilas mennyttä!» mutisi eräs vanhus tuuhean,
valkoisen partansa takaa.

Sinä yönä oli Grôm liian varovainen nukkuakseen, sillä hän epäili
vihollisensa palaavan ja koettavan ryöstää häneltä tytön pimeän aikana.

Hänen kimppuunsa ei kuitenkaan hyökätty, mutta juuri ennen
päivänkoittoa hän huomasi käytävän himmeää taustaa vastaan neljä
poispäin hiipivää olentoa. Kun ne eivät palanneet, ei hänen mielestään
ollut tarpeellista nostaa mitään hälinää. Päivän tultua huomattiin,
että kaksi Mawgin toveria, kahden heihin mieltyneen naisen kanssa,
oli paennut liittyäkseen karkuriin metsässä. Päällikkö, vihoissaan
tästä uudesta heimon heikontumisesta, julisti heidät suojattomiksi ja
määräsi, että heidät kaikki, paitsi naiset, joita tarvittiin äiteinä,
oli surmattava heimon pettureina, missä heidät vain tavattaisiin.


III.

Grôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista
käsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin
selittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö,
joka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja
että hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen
olennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut
loistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä.
Hän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka
se nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin
tulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin,
mutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla
sinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen,
että heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja
aseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.

A-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat
vain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta,
loistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät
kaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin
noitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat
he luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa
ja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti
asustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä
saattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat
enää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli
murinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja
tämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja
Grôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat
niinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla
ei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi
sälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin
päivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin
käytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten
vihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat
jyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta,
ettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli
ulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle
tarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena
heidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten
juurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille
kasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana
avonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman
joukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän
oikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat
ihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.

»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi
rinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli
nähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki
mutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin
ikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta
ja pensaikosta.

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä
joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea
kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja
susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja,
etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön
käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut,
että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului
paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko
oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti
pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille
suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta
joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet
heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat
väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä
mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka
ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän
lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties
sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja
tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena
ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden.
Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen
halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo
joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun
juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta
se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli
silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti.
Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi
edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän
voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä
hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin.
Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän
sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen.
Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun
kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan
haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen
uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren
vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli
haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan
mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi.
Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa
halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi
enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon
vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin
pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä
hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit
vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se
nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan
sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta
heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa,
tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita
lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut
ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät
maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja
A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki
viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä
tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä
hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö,
hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden
levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä
astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten
kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli
todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama,
mutta se ei peloittanut häntä.

Grôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi
laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria
ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea
loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse
myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon
ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle
tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi
hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava.
Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan
avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään
petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja
ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan
vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka
tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan
erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija,
joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja
lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus
estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka
huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen
hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan
kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita
hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan
sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs
heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo,
kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin
kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan
katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä
hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja
hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja
tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka
jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä
tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen,
kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän
kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti,
mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle
punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen
samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten
hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen
viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla,
»loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi
hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa
samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan
muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän
mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi
asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin
puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun,
miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti
päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos
niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista,
jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta
ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo
tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus
peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen
asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän
ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen,
miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he
eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella,
kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä
mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo
pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet
selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota
tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät
he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan
tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä
mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun
he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa
oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka
olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon
kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä
menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti
Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota
päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat
putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja
lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja
ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa
saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen
karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia,
suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon
muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun
ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa
hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi
häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin
tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä,
vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi
takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon
maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi
suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä
jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia
runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei
ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis
heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden
merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm
palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka
olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään
kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka
asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät
vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa
kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli
hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella
noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan
matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli
lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka
koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki
asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot,
jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja
kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin
viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata
vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä
ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli
ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei
milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän
ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli
täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon
sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen
itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta
miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi,
loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on
tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti
Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät
koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää
kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea
jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme
hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia
keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta»,
jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

Päällikkö mietti hetken.

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän
katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti,
tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui
kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta
olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen
mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat
saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä
niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla,
sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa
epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten
kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita
kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta
teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan
Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»



Viides luku.

PUIDEN SÄRKIJÄ.


Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä,
kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja
hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset,
turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi
yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja
punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö
Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi
silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he
katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän
ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan
olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret,
punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin
ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä
asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm
hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä.
Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät
riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten
tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm
heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu
ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa
kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian
hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.

Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta
mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja
siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja.
Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt
ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää
kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset
kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten
takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.

Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa,
oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen
sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi
suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan
nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan
kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen
tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti
syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia
turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä
kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina
leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa
innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta
useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla
kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli
huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.

Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla
lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden
takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa.
Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli
esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä
yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä
taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan,
että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän
oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa
ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella
tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja
ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen
rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm
esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan
sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava
ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta
sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä
kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä,
mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.

Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla
riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale,
jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta
taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita
siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi
kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he
pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan,
jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä
avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.

Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus,
ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut.
Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen
vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi
matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja
mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja
laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen
olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä
he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen
palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat
uskaltaneet edes lähestyä sitä.

Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko
oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin
puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet
tutkimaan.

Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää
heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen-
ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä
kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita
smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.

Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla
puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen
tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi
purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa
kukoistavalle ruoholle.

Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta
katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie
vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen
saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.

He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät
tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja
miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet
Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja
sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle.
Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa
leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas.
Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä
takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät
pakoon kuin arat koirat.

Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden
rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen
tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä
saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta
kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina,
vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse
juuri siitä, mistä hän halusi.

Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä,
joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen
tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita
hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin
eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat
terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet
vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt
Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.

Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka
niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli
tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare
olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi
näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin
mahtavimman mammuteläimen.

Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä.
Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla
suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään
kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!

Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän
kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa,
jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen
vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa
molemmin puolin.

Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se
lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä
huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma
suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta
takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia
eläimiä.

Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä
tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä
käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.

Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka
tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua
he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain
noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja
vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya
naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan,
kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen
nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista
olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja
hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.

Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka
oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne
sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti
jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät
takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle
sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen
pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon,
painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa,
alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.

Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään
valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi
hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai
edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi
vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain
kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.

Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma
tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi
itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria
runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen
suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai
saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin
ohi ruohikkoon.

Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat
sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon
vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen
varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat
suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja
unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut,
hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.

Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että
taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi
kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen
kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.

Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat
jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa
ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel
askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla
hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat
jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin
syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.

He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai
hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta.
Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja
peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu,
jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla
vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana,
kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan
veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta
— tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä
tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.

Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle
äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän
säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla
katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti
ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he
kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.

Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista
varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli
aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono
repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin
mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä
tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se
seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen
voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä
sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja
kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin
joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki
hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa
tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä
tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa,
jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.

Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa
keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin
ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille
vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät,
että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat
sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua
heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.

Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan
puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät
sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden
pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun
ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa
turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä
yksi vihollinen voitettavana.

Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia,
tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden
takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut
milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon
ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.

Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi
peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin.
Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös
apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista,
kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet,
paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin
pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja,
sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä
peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin
käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista
peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli
litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen
suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi.
Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli
noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen
nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen
takana.

»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui
outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.

Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja
heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti
kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt
jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio.
Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen
vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti
emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se
sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo
kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin.
Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi
kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia
uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään
vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa
tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä
vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista
jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt
oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat
veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan
eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen
noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen
selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi
ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.

Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä
minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä
kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli
aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja
lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa
reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä
punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi
ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan
ruokojen peittoon.

Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua.
Viimein puhui Grôm.

»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla
ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:

»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä
mennä edemmäksi ilman sitä.»

»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti
täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät
mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt
hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja
sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti.
»Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei
hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»

»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme
turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme
tämän ruohikon läpi.»

Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista
lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei
tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän
oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja
kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin
katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti
auringonpaahteista, vaarallista seutua.

Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden
takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen
jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten.
Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan.
He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä,
vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen
kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa
heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he
niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa
leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat
ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm
pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät
päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta
huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua
niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan.
Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.

»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän
tuskallisena.

»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat
saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»

Grôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen.
Mutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.

Juuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän
tovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi
piilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi
jälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen
läpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi
alas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa,
mutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi
taakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia
tarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa
kalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa
vauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia.
Huomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm
alaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki
kahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.

Tuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä
keskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen
välimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili
toinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne
repivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen
vihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin
oli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle,
tehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.

»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö
kiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy
siellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle,
pitäen keihästä valmiina kädessään.

»Tapa hänet!» huusi hän. Mutta Grôm ei näyttänyt kuulevan.

Hoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen
askeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli.
Silloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella
hän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi
vain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli
tapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan,
näyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen
käsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.

Grôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö
ei ymmärtänyt hänen epäröintiään.

»Tapa hänet!» sähisi hän nojautuen innokkaana alas oksaltaan.

»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm,
kumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.

Mawg liikahti alkaen tulla tajuihinsa. Grôm pudisteli häntä uudelleen.

»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat
tulevat.»

Mawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui
hämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.

»Ylös!» huusi Grôm uudelleen. »Puuhun. Ne tulevat!»

Silloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä
ja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta
kylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia,
kiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä
oksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.

Vilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret
pedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa
saavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät
ne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman
suurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan,
ikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman
syyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien
laiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt
kahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja
sentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.

Mawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen
A-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi
merkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi
katseensa Grômiin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» ärjäisi hän käheällä kurkkuäänellä.

»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi»,
vastasi Grôm.

Mawg tuijotti elukkamaisen tylsästi ja älyttömästi Grômiin.

Nuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat
luonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa
maailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine
miettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen.
Sitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta
riidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti
mieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat
lyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa
kallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten
hartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että
Grômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.

Ei rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta
tuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi
saanut vastausta edelliseen kysymykseensä.

»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut
takaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.

Mawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan
murahtavan, epäluuloisen naurahduksen.

»Sinä tahdot tappaa minut!» sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Grôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren
kaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti
sen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän
oli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen
sen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä
A-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö
ei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin
käytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja
molemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.

Äkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat
lopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden.
Samassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta
ollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen
tienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa
suoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä.
Haavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen
jättiläislaiskiainen.] palasi.

Ehkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin
puuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski
vielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se
kääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen
kappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi
nuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.

Samassa sen viha kohdistui heihin. Huutaen niinkuin sumutorvi tuli
se puun luo, nousi sitä vastaan, kiersi jättiläiskäsivartensa rungon
ympäri ja koetti kaataa sen maahan. Puu heilui kovasti, ja Mawg, joka
oli liian hidas huomaamaan, mitä tapahtui, huusi kauhusta välttyen
vaivoin putoamasta. Tyttö nauroi, jolloin Mawg loi häneen uhkaavan
katseen. Se suututti niin A-yaa, että hän kohotti keihäänsä ikäänkun
aikoen lävistää hänet.

Mutta alapuolella oli niin paljon katseltavaa, ettei A-ya sen enempää
kiinnittänyt huomiotaan Mawg'iin. Huomattuaan puun liian tukevaksi
kaataakseen sen käsillään, tarttui hirviö alimpaan paksuun oksaan,
jonka läpimitta oli kahdeksan, kymmenen tuumaa, ja repäisi sen
voimakkaalla nykäisyllä maahan kuin sellerin varren. Kun se ensin rehki
vahvan rungon kimpussa, oli veri alkanut uudelleen juosta haavasta,
mutta se ei välittänyt siitä. Tarttuen seuraavaan suureen oksaan veti
se senkin alas lohkaisten samalla suuren kappaleen rungosta. Grôm
arvasi sen aikovan repiä puun kappaleiksi pala palalta saadakseen
haluamansa uhrit. Mawg nähtävästi huomasi tämän myös, ja se oli liikaa
hänelle. Pidellen hampaillaan kuivaa lihaviipaletta kiersi hän rungon
ympäri, kunnes pääsi pois pedon näkyvistä, hypähti oksalle, joka
ulottui kauas veden yläpuolelle, ja sukelsi veteen. Peto, jonka silmät
olivat tähdätyt koko ajan noihin kahteen jäljellä olevaan, ei huomannut
ollenkaan hänen pakoaan. Mawg ui veden yli, raivasi tien ruohikon
läpi, hyökkäsi takaisin ottamaan nuijansa, heilutti sitä Grömiä kohden
ja huutaen ruman herjauksen syöksyi pois etsimään itselleen toista
turvapaikkaa yöksi.

Ei Grömillä eikä A-yalla ollut sillä hetkellä aikaa katsella häntä.
Peto oli juuri reväissyt niin suuren oksan, että runko oli melkein
lohjennut kahtia sen mukana. Grôm huomasi, että ellei hän voisi
lopettaa tuota hävitystä, kaatuisi puu hetken kuluttua. Peto kohosi
juuri tarttuakseen seuraavaan suureen oksaan. Keihäs kädessä kiipesi
Grôm alaspäin vastustamaan sitä pysähtyen sellaiselle oksalle, johon
peto ei aivan ylettynyt. Hirviö karjui kostonhimoisesti, ojentautui
täyteen pituuteensa ja työnsi sitten kauhean vahvan, punaisen,
pyöreän kielensä ulos ilmeisesti aikoen sillä pyyhkäistä vähäpätöisen
vastustajansa maahan. Se oli nyt vain tuuman päässä. Grôm väisti tuon
oudon hyökkäyksen hypähtämällä ketterästi syrjään, ja nopeasti kuin
ajatus lävisti A-yan keihäs tuon peloittavan, punaisen kielen, kun
se kiemurrellen tavoitti hänen herransa jalkoja. Samassa, nähdessään
pedon kurkun avonaisena ja suojattomana, heitti Grôm keihäänsä täydellä
vauhdilla suoraan sinne. Ase upposi noin kolme jalkaa syvälle, kunnes
terävä kärki tarttui pedon niskanikamiin. Silloin sen käsi irtautui
oksasta ja peto, jonka sieraimista ja suusta purskui verta ja vaahtoa,
kaatui ryskyen suurien oksien päälle, jotka se oli kiskonut puusta.

Grôm huokaisi helpotuksesta ja kiitti tyttöä siitä, että hän oli
oikealla hetkellä ja voimakkaasti iskenyt pedon peloittavaan kieleen.
Sitten hän alkoi kylmästi laittaa parempaan kuntoon heidän yöasuntoaan.
Kun hän levitti lehteviä oksia lattialle tehdäkseen sen pehmeämmäksi
katseli tyttö tyytyväisenä hänen työtään. Äkkiä Grôm virkkoi:

»Olen iloinen, että pääsimme tuosta Mawgista.»

»Sinun olisi pitänyt tappaa hänet», sanoi tyttö lyhyesti.

»Mutta miksi?» kysyi Grôm vähän ihmeissään. Hänen mielestään
nuorukainen oli hyvä soturi ja tarpeellinen heimolle.

»Hän himoitsee minua!» vastasi tyttö katsoen häntä närkästyneenä
silmiin.

Grôm katsoi häntä joka puolelta, hänen kasvojaan, hiuksiaan ja
muotoaan, ja sellainen kiihkeä ihailu hehkui hänen syvissä silmissään,
että tytön viha katosi. Hän painoi katseensa alas ja hänen rintansa
vavahti onnesta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista katsetta
kenenkään miehen silmissä eikä edes uneksinut sellaista katsetta
olevankaan.

»Tietysti hän himoitsee sinua», sanoi Grôm, ihmetellen oman äänensä
sointua. »Sinä olet suloisin olento ja halutuin maan päällä. Kaikkien
miesten, joiden katseet osuvat sinuun, täytyy himoita sinua. Mutta
kukaan ei saa sinua milloinkaan, sillä sinä olet minun, eikä kukaan
ryöstä sinua minulta.»

Tämän kuultuaan unohti tyttö suuttumuksensa ja antoi anteeksi Grômille,
vaikka tämä olikin jättänyt Mawgin tappamatta.

Sinä yönä heidän oli mahdoton nukkua, vaikka heidän korkealla oleva
asuntonsa oli mukava ja hyvässä turvassa. Melkein täysinäinen,
suuri, oranssinvärinen kuu valaisi koko laajan seudun, ja puun alle
kokoutuivat kaikki jättiläisyökulkijat verrattomiin juhlapitoihin,
joihin herkkuja oli pitkin päivää kasautunut. Noita kahta mustaa
leijonaa ei näkynyt, ne olivat kenties jo syöneet kylläkseen. Sudet,
pieni villikoiralauma, hyeenaparvi ja monet suunnattomat leopardit
ulvoivat, murisivat ja riitelivät hajallaan olevien haaskojen kimpussa;
kukin joukko katseli naapureitaan epäluuloisesti ja vihaisesti.

Suuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät
pedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni
suoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä
jättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes
paikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka
näytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat
tekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.

Jos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt
halveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se
parhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon
ruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä
kirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.

Siellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät
nopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun
saakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran
leopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta
putosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.

Juuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen
vieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän
turvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi
pelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.

»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita
hiuksiaan.

»Minä pelkäsin!» vastasi hän lapsellisesti.

»Mitä sinä pelkäsit?» kysyi Grôm huvitettuna.

»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan
ja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden,
kuultavien tasankojen yli.

»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun
miehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista
mieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»

»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin
ruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»

Grôm nauroi ystävällisesti hänen arveluilleen.

»Todellakin, hänen täytyy nukkua nyt, sillä meillä on pitkä ja
vaarallinen matka edessämme», sanoi hän. Asettaen suuren, takkuisen
päänsä tytön syliin ja ojentaen jäsenensä niin suoriksi kuin ahdas
suoja salli nukahti hän heti. Tyttö, kumartuen eteenpäin, kunnes
hänen suuri tukkansa peitti voimakkaat, nukkuvat kasvot, mietti
tarkoin Grômin käsittämätöntä lempeyttä kilpailijaansa kohtaan. Hänen
vaistonsa vakuutti hänelle, että se oli vaarallista. Mutta jokin
toinen ääni hänen sisässään, jokin, jota hän turhaan koetti käsittää,
sanoi hänelle, että se toisaalta oli jaloa, ja hän oli iloinen siitä.
Sitten osui äkkiä ensimmäinen auringonsäde puun latvaan, valaen hänen
kasvoilleen ruusuista hohdetta ja kirkastaen ne ihmeellisesti.



Kuudes luku.

TULI-TAISTELU.


I.

Heimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He
olivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia,
sillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen
joko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt
naimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen
asemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut
hänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.

Grôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei
haluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui
pääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt
noudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei
olisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin,
kun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä,
mutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei
viittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja,
ajatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti
asian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen
luolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta,
joka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt
syyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen
ylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.

Ensimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun
sillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka
aina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut
luola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat
jääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.

Mutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli
huomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti
kuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan.
Tätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka
päällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.

Monta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta
loistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina
pysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat
punaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät
tulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka
taivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden
yli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra,
puhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.

Aikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan
pojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja
nähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta
järjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista
sitä.

Mutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja
syvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista
kenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen
kasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli
tehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen
lapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän
aavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.

Eräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen
etevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana
ja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten
tuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat
kaiken ympärillään.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet
olivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille
suunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä,
hiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen
ketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja
pelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä
se mahtoi olla.

Muutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan
hän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä
katseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut
huomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän
aikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla
mullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon
jalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin
käärme tarkastamaan sitä.

Se oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun
hänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat
pystyyn vihasta nähdessään sen.

Tuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää
ulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli
selvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi
astunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien
tuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen,
että joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä
minuttiakaan vanha.

Grôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella
oudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti
katselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle
tuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän
pysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka
sai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui
rauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle!
Grômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt
tappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten
välistä nähdä puhujat.

Heitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen
lähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa,
joilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän
maanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat
kuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava
hapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.

He olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla,
jollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään
vuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka
ylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.

Kun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä,
jota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän
puheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson
suulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat
jotakin hänen kansaansa vastaan.

Oli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi
oli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin
varmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä
johtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi
Loistavan Olennon lapset olemattomiin.

Grôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa
ajan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut
tietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi
etäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja
puolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu
heimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian
päällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina
sotilaita samaa tietä.

Paitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut,
vihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty
nahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli
puhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli
osoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä
putken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen
sitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja
suuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina
herätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.

Pieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien
oksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon
pyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen
heidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle
vakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin
kärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.

Mutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat
paenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli
antanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten,
että Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt
rinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa
tarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että
vakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet
parhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita.
Päättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he
olivat pakenemassa omaa leiriään kohti.

Päällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä
hyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa
vauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti
jättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta,
että jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien
poissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.

Ajo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti
seuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan
hiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista
päätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata
ja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan
hyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset
sotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman
asian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin
mielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä
kauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen
takaa, pysähdytti joukon.

Viitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät
päällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.

Aivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen
penger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten,
kyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa
puolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli
laskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti
perässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.

»Hullu!» sanoi Bawr. »Hän ei tiedä, miten leopardin kanssa taistellaan.»

»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja
suoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa,
juoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan
ilmiliekkiin.

Päällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi
harkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit
olisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi
jonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet
luokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..

Toisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen
kaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä
kohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon
kuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään
pelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon
syöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan
huudon ja heittäytyi kasvoilleen.

Grôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen
olentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen
aikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin
saaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä.
He olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet
kappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat
närkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä
niin vaarallista vihollista kohtaan.

»Pyydän tätä miestä, Bawr, vangikseni!» sanoi Grôm.

»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän
aikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei
milloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään
sellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin
ankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään
Grômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja
kuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis
tietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista,
jotka ovat tulossa päällemme.»

Nyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen,
ja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia
tyytyväisesti hymyillen.

»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi»,
vastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä
pelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»

Kun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja
hänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei
silti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille
paareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.

Kukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen
johtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään
selittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin
uskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen
seuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan
heidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.

Mutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat
iloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa
taakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja
tutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs
sotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia
hoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle
Olennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä
hyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa
siihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin,
voisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset
onnistuisi.

Kun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon,
pani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle
aikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin
pelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti
hoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon
tavallista puhetta.

Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan
määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut
hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan,
mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot
kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä
ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään
kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa
pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät,
mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa
vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä
siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä
suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan
Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen
tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä
tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja
peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta
esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka
omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan,
mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan
jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä
orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan,
jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään
pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu
ilves.

Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen
kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja
komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja
salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan
ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan
suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes
itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi
koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti
ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa
hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään
tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä
opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen
tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen
haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta
ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen.
Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti,
ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin
vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää,
ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.

Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois
A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon
ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon
jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa
Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä
uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.


II.

Vanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei
kukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon,
että häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin
suojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli
paljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin
arvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia
kaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen
kaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat
kieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä
mieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.

Tiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat
päällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä
ilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain
solassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että
tappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan
vähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että
jos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän
järjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun
Mawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät
repineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät
heidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia
kaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä
tilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa
kohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään
ilkein mielin ja suurella innolla.

Niiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli
selvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen
kuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla
aseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan
alettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa
kuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki
suoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea
sadekuukausina.

Kun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm
kuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki
vanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime
sodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada
kokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He
tiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille
ilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että
pelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät
he voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi
heistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai
nääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan
suurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä
monta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan
uusia keksintöjä.

Toinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin
tyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi
sen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa
voi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun.
Mutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui
kauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin
heimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja
kerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia
polttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia
risukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut,
ja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin
sopiviksi puolustuslinnoituksiksi.

Aivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko,
pinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki
kivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui
kerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla
reunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi
kulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen
laaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä,
joiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.

Suoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä
tuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka
päällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön
määräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja
pitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista
jalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.

Sillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa
lopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä
kuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita
heinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien
liekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti
Grôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä
ylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti
sytyttämistä.

Sillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli,
sillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä
tuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan
kaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita.
Bawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa
kahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.

Kun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului
toisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli
kuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut,
alkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin
rasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti
murinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti
rumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan,
tuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat
voimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.

Kun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista,
katsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin
sytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi
paljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he
hirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset
eteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet
sammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he
ajattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.

Sitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat
vakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään
haava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen
lukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja
jättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.

»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan
pienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.

Vapisevat miehet kohottivat kätensä.

»Niinkuin heinäsirkkaparvet verrattuna kottaraisjoukkoihin», vastasivat
he.

Heidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä
kuullessaan tuon kauhean uutisen.

»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän
laaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka
johti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina
sytyttämään ne käskettäessä.

Kesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan
juosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat
joukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät
vaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan
joukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat
määräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin
kolme, neljä askelta nuotioiden taakse.

Heillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon
mukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka
johti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua
naista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi
tai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei
mikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei
ollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa
oli tulien hoitajana.

Kuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä
nopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta
nuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi
määräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne
leimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon,
joka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita,
jolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä
valonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin
kaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset,
ilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat
suunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.

Etujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui
kovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä
seurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen
kaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein
musta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä
tuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen
eteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien
vieressä laisinkaan vahingoittumatta.

Etumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa
vaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan,
sillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot
eteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin
huomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He
taipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten
kuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien
suoraan tulia kohti.

Niin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta
päällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle
kivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä
hyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja
voitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.

Päällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina,
liikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista
ei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista,
liikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei
tuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta
keihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa
niistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen
lujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.

Nämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat
suoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain
hetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät
niiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto
näytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän
välimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen,
ja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua
tuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin
kolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.

Silloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo
tuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu
pihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten
vaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen
niiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä
suoraan vihollisten kasvoja vasten.

Julmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko
etujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri
ja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien
niiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan,
hirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu
jalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella
ja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat
hyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä,
syöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua,
välittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.

Samalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta
paljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan
risukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja
kaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen
kauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla,
pysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti
lähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät
hurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien
toisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.

Riemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta
ulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen
kimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta
ja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia,
taistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa
kuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.

A-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä
veriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään
ympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin
solakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta
vasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja
seurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille
syöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet
oli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.

Hiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä
puolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne.
Juuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui.
Häneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli
kolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta.
Mawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen,
ja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.

Muutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon
edustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään
kaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat
jäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan
Olennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti
hävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä
eivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret
ruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen
milloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma,
johon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa
ja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää,
päätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin
kauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen
kansaansa vastaan.

Sitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki,
että puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana
ja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän
puolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja
suuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa
vanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään,
millaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan,
nostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen
käsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut
pienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan
polun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen
erään oman vaimonsa hoidettavaksi.

Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli
uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin.
Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja
olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat
he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty
vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta
ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin
käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.

Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta
jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat
vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen
hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän
kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin
puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei
haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk,
jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen
oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti
Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi
mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.

Ja siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.



Seitsemäs luku.

A-YAN PELASTUS.


Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.

Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai
niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä
kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas
puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot
valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset
ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä
niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat
vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa
kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat
ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta
maan päällä.

He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita
olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan
saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite.
Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien
ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään
kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja
vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja
litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä
ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän
punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.

Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt
kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä
kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään.
Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin
ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka
istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he
olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä
joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa,
oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään
äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai
ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon
kimppuun.

Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui
kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin
kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä
kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi
kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen
lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli
petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli
elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja
syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta,
jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti,
tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli
sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät
kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin
tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.

Puoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui
eräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa.
Jokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta,
sillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi
ja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän
vaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän
oli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli
lyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien
jalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman
voimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat
verrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän
karvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta.
Mutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen
kasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset
leuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen
silmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden
kulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö,
selvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen
vartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä
asennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet
ruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.

Tuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli
petturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt,
että puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta,
minkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya,
joka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin
kuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa
takanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan
itseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut
pelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen
ajatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.

Tyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita
polvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten
kaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he
vielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella
vuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi
enemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska
tämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä
kappaleiksi.

Äkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään,
jota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat
tappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet,
ja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»

Tämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun,
joka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes
kohottanut päätään.

Mawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin
hidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka
hän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi
estäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen
häränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö
heitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua
kynsisillä käsillään.

Jos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg
tehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma.
Mutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi
häntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan
kunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi
hän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja
puhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti
ympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten
lomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta
ajoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen
levottomina, mitä päällikkö tekisi.

Päällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen
haavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan
mieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken
kuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas
kiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän
aikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä
näyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä
olkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa.
Tyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli
selvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen
silmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin
kuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.

Mutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka
hän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja
vaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima,
suuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus
hillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi.
Liekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi
välinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä
oli punotuista oksista tehty asuntonsa.

Puun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi
tyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan
puunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki
silmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli
hän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen
koston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei
oikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi
isäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan
tyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi
silmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas
halu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon
hurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus
kuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis.
Suuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi
nyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan
sallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä
satatuhatta vuotta ennen aikojaan?

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä
asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen
värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat,
että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan
hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi,
vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat
sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme.
Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa
hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita
juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija,
ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden
kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.

Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista
luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli
hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä
tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta
mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan
nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne
sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja
voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa,
jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja
valloittamista.

Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa
äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa,
jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka
yrittivät käydä häneen kiinni.

Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti
nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä
tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä
hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan,
johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut
tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein,
itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan
suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja
saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.

Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli
tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea
ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella
mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä
pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin
oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä
partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta
ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa
hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin
ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen
umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän
seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat
edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin,
sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä
etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien
edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan.
Mawg oli selvästi paennut yksin.

Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei
ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti
kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen
elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi
tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei
mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen
hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti
raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta
päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan,
hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan
mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi
sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan
heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien
varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan
pelästyen miehen hurjuutta.

Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän
juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa
tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea
voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.

Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm
syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja
ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei
ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi
hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla
likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana
kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan
uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen
luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan
ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta
peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen
uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli
käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti
se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi
jälleen vaarallista matkaansa.

Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut
aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin
jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin
sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat
ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut
nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten
yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän
puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista
Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös.
Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan
kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa.
Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti
hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin
ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin
alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat
kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.

Kaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan
ei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö
koetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan
ja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään
taitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä
kömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti
tähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja
käski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat
luottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen,
sillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi
väljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää,
kun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen
välillä.

A-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään,
mutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä
vihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului
tiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen
lihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli
outoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta
kaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto
vaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön
päin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen.
Kohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan
sieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen
askeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli
neuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.

Ihastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita.
Päällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui
askeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä
hetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen
tiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat
hiukset hulmusivat hänen juostessaan.

Vihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään
hänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana
keihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka
puolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko
ajan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin
odottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö
syöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen
keihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan
päätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan
ja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin
ja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen
päässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja
lähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin
aukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he
näkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän
oli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut
mitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla.
Mutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka
pakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät
kaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.

Kaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että
tyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli
noin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko
se liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä,
uhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he
veteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista
rantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää
ja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset
vedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt
heitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen
matkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.

Kaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin
ammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti
heitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä
itseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta
lähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen.
Kauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin
puoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.

Päällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä
lähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi
päällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö
harppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.

»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat
kiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»

Mutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi
vain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.

Äkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän
katsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän
ei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa
jalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm
tunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän
ymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.

»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät
liejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan
riippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.

Huolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat
vihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan
lähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean
poikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.

He olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo
päässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta
ilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä
jäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä
ennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta
nuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm
eteenpäin vastaten huutoon.

Mies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin
vetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä
pitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat,
voimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat
kuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan
ja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä
parhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat
joutuneet vastakkain.

Grômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin
naisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle
elukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina.
Hävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se
kehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään
kilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta
hän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.

Äänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin
hyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen
askeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä
hurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut,
miten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö
tarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen
ruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin
marajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään
hyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.

Jos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi
taistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän
kumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen,
ja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin
niskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia,
hypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Päällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan
vastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin
tärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.

Kumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös.
He seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi
heidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat
nyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin,
Grôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei
kuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat
toisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien
niin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä,
nuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm
hämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa,
oli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui
polvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen
ylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet
kavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm
hänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta.
Raivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm
niskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.

Silloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon
lähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman
sadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä
erillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän
sieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin
käsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja
jätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa.
Hänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.

Veren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan
puoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.

»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.

Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään
kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata
tietä joukkojen välistä.

Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti,
pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan
kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä
loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia
kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin
silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa,
jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden
kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka
silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun
he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään.
Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja
ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se
kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle
eivätkä aikoneetkaan seurata.

»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen
vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui,
eikä vastannut mitään.

Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa
hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat
he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten
häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta
kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei
siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt
oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri
vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista
hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut
mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi
tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään
muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita,
hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.

Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi,
ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo
riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on
myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»

»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya
painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.

»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella
kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää
ilmaa.»

Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä
vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi
heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän
ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita
runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat
A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.

»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että
hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi
nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle.
»Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita
kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat
A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan
luonnolliseksi päivän valoksi.

Se oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä.
Haparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä
ylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien
joukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa
puhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten
siunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä
purren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi
tuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän
herpautuneisiin jäseniinsä.

Noin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen.
Joka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta
keskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää,
joka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat
voineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin
parinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm
ja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen,
juoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien
vihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät
viikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät
he korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan
oksien suojaan.

Seuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa
karttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä
oli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia
taisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja
suojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan
tai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja
jatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli
tarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän
ainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää
kauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja
hyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan
nukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän
matkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.

Eräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya
pitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli
aukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä
puita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle.
Hän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin
kypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta
ja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin
jäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan
heittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.

A-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa
ja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.

Jos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin
hirveä vihollinen.

Kukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen,
kahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle
hyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä
peittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin
höyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua,
mutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat.
Sen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta
päätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä,
raatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä
suippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan
yhtenäisenä jatkona.

Ryömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun
suuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya
oksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi
äkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian
myöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka
hänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille,
tarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan.
Sitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.

Kuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun
heiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään,
hän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä.
Oli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun
urhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa,
kääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni
uhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä.
Vielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen
verensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan
häntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»

Silloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä
viikunoita.

Nyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon
nopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana,
sirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella,
saapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja
kirkkaasti palaville nuotioille.



Kahdeksas luku.

JOUSI.


Luolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä
vallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä
tulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja
jättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet
ihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas
puunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten.
Vaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin
maksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa
ylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä
ja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.

Niin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle
miekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle,
mustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän
toisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa
pidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat
oleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset
lammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi
sytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin
todellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin
heitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi.
Sitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet
etäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin
sakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi
vankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi
oli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden
ikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin
viidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa
kanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi
lihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista
kuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen
bananaviikunaa.

Sekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli
kenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme
jalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia
tuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella
sitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya
naureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin
käyttää rangaistusvälineenä.

Viimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa,
löi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta
sietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse
leikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein
kärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä,
joka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta
varmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan
kyhmyn yli, johon se jäi.

Mielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta,
lapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon
uuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin
lapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet
luotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän
aikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen
jälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva
ääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä
ja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse
koettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän
ei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi»,
käski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen
määräystään.

Kun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti
oli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen.
Hän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi
ystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen
tämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.

Hän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen
mietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät
ja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään
olevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei
sitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten
ja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin
pidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan
ranteeseen.

Mutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana
Grômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta
ojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli
ihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen
isäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti
tuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä
liikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä
Grôm aikoi tehdä leikkikalulla.

Ensin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran
lujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli
tehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti
pingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa
kaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.

»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän
sitä arvokkaana.

»Ei, minä sen tein!» parkui poika loukkautuneena.

Äiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi
minua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja
sidoin toisen pään.»

»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän
kyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.

Ottaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen
ja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä
voimalla.

»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin
parrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan,
nauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia
askeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.

Hän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa,
pienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se
iski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.

Pitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin
kivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä
kaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus
tähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti
hän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven
aivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli
niin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.

Isku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen.
Vilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut
tapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan
peittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät
suonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin,
kun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä.
Hän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset
luolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa.
Sydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea
häneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita
nytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys
peukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen,
ymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi
nuoren ruokotiheikön reunaan.

A-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa
oli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot
miettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm
itselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan
pituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.

Hän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista
kivistä.

Lukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan
Grômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä
suurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä
näyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään,
mitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja
pelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä
he senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta
mitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään
huomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia,
suoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan
ja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen
esineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.

Valiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen
jänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa
ja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän
muisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää
edellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle.
Sitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli
lensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi
maahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi
edistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät
uskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä
tekoja.

Temmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun
hän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi
murahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä
paikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti
ajatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko
saattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin
tarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän,
että nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin
saattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän
veti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti,
kun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi
taivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät
seurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken
pidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen
vilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän
ihmeen.

Vaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut
ollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta
oli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo
ensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka
kyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä
oli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian
tylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa
oli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin
kaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli
pudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa
vauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen.
Kirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti
sitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen
käärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.

Pelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne
lakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän
ihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli
täytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki
peloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen,
seurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.

Grôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun
oli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä
haavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään
A-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena,
olisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla
tuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän
oli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli
keksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima
ja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan
päästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan
sitä.

Hän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet,
rohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen
tuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut
tietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti
nuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen
otsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa,
onneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle
ikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa
rukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen
kainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli
tehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja
tehdä valmisteluja.

Tuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista
huolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi
suurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia
viipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja
jonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun
kuorista.

Tämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen
mainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat
kadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä
mullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti,
että Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja
epämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.

Kiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi
Grôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian
heimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken
uoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein
korkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen
jyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki
vuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea
halkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä
metsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana
silloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi
pohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen
ajattelevaa mieltään.

Hartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta
luolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet
kuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten
hän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun,
joka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat
korkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi
ylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata
tuijottavan häneen pimeästä.

Toisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän
sytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät
hitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia
puita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi,
otti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja
murahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi
luolan perälle.

Hetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli
pudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin
vuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi
sieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.

Nuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa
kuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi
juuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti,
että se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan
Grômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas
väistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko
hurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon
jättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.

Saatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti,
mutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja
hyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä.
Tyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian
syventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän
pitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi
samalla myrkyllisistä hyönteisistä.

Koko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä
pituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden
nuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä
suoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne
tarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön,
josta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan
tarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin
vahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta.
Ja nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli
harmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet
kerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon,
alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen
kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä,
kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina
ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian
tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös
keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen
ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä,
kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän
luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia
petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä
ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei
hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat
heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme
tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana
metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti
heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten
sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti
viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli
tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein
tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli
ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi
lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita
eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä
nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät
olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän
orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut
sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä
kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan
voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta,
jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta
tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se
vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin
kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella
uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää
rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli
troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä
kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että
nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen
tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän
riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli
Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä
pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi,
että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija
oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti
ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä
oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta
ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä
mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain
kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili
ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli
tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi.
Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli
juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se
hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä,
joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin
niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä.
Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle,
jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti
uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi
ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät
molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen
ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen
hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi
varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi
toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku
luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat
pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien
jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia
ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun
aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään
luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella,
tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha
pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli
kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden
tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä
suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi
yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän
melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne
parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi
hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia.
Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja
viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen
hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden
keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut,
hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan
oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi,
hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten
voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli
terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti
sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui
sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se
lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta
sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja
nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään
elävää maalitaulua harjoituksiinsa.

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä
penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain
paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä
jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus
rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä.
Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin
paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille.
Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä
rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen
vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä.
Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson
pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi
ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja
polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei
mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän
pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista
nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen
pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä
huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena
koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän
nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle
metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei
ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä
kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein
tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen,
täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se
oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa
ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri
tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne.
Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta
sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja
jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina.
Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei
hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin
ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi
seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja
hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä
takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen
omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin
suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa
mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön
olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei
hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran
hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin
äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa
rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin
takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät
hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis
äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen
etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon
paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan
suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli
kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto
syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta
hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt
ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen
nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja
näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella
hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan
hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti
itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti
kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen,
joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen
viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi
peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen
kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti
ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa
syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se
oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi
heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle
tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä
Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista
vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella
kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi
ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli
suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu
auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan
kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen
peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa
tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen
mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa
ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt
siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen
onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä
ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti
se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin
aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta
sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti
kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen
kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen
kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista
noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta.
Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla
hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja
peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut
puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli
suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi
ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt
hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa
uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät
ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista.
Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen
ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun
tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.

Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi
itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi
keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia
puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti
kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi
Grômin päin hehkuvin silmin.

»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme
kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni
tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä
tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»

Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies»,
sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa,
sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja
hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän
uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin
että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin
kaukaa.»

Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta.
Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr
opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa
tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton
merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.



Yhdeksäs luku,

HIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.


I.


Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin
heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten
mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän
heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi
rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia
ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi
koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.

Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi
nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen
luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti
vähän matkan päästä takaapäin.

Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin,
ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä,
sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä
ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi
silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta
ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein
kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin
apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi
alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto
olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä
olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan
sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan
mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä
tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi
aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja
pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat
olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta.
Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli
pelastettava.

Kun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli
oppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle
naiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä,
mutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan
paljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan
ikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm
huomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava,
joka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään.
Hän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat,
olivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten
eläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet,
syvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri
suu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja
lujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään,
ja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka
oli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe.
Sitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista
rinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea
haava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän
luontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.

Kun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä
olkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä
hyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään
vihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja
huomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös
muutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja.
Hän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento,
mikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli
niin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli
nähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän
oli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa
kieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen
itsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen
kieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista
suurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut
ja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi
tuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.

Saaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti
Grôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen,
jolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten
hänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu
seuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut
täyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti
seisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään
ja inhoten.

Grôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä
haavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei
käsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti
kysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi,
mutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se
ollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen
pilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että
nainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut
kaarijalkojen kieltä.

»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut.
Se on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»

Mô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä
vaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka
ymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti
kaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat
sopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli
hänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara
oli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan
sen voittaminen.

Mutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja
hypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen
ja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että
nuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli
pelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti
selvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm
yritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen
jalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin
myöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan
siinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös
toisen kätensä sormet hajallaan.

Tätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää
muulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo
tuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai
Grômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt
mistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen,
mutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.

»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että
niitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi
hänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä
nukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»


II.

Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle
orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä
hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan
naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle
muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää
kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan,
huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että
peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri
lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä
oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen
oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät
hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli
kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei
ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse.
Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien
aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan,
mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin
osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta
siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.

Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm
malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin
tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä
jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä
oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti
järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti
häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti
pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen
Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen
ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa,
ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa
kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.

Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli
ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen
nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja.
Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä
nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin
kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä
ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi
keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta
hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti
tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen,
joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet
sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.

Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen
kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He
olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli
kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta
noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo
juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan.
Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka
ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.

Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja
varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon
kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan
varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä
pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm,
jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä,
vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.

Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta
mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen
suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen
kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä
pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen
kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä.
Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä
puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen
uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä,
kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen
alta.

Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät
puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla
oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen
ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään
pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina
hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se
tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin
pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen
raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin
ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli
varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti
varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei
kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon
huomion itseensä.

Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen.
Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken
kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta,
mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä
pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä,
ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin
vahvoja hermoja.

Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan
täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina.
Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja
hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen
varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät
puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän
ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat
sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien
suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan
ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään
muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin
kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.

Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille
paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu
herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö
kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt,
jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä
hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen
yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon
hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä
melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa
pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään
sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut.
Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.

Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui
tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti
alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä
tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä,
hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti
kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä
puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja
istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.

Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni
joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä.
He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta
puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja
jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin
merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt
kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne
hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan
niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei
löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne
jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja
hänelle.

Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys
toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli
ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi
vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan
tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset
olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä
särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon
ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä.
Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten
olikin, oli siivet.

»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi
samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin.
Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista
kynsistä.

Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu
ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon
peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä
loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta,
turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti
Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys
piilisi sen takana.

Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm
joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman
turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja
Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa,
jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti
vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden
välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten
luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi
näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä.
Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai
matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas
lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä
loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki,
joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys,
minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento
_oli_ lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä
piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle,
ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli
kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut,
saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan
arvoituksen.

Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan,
joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien
taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi
ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän
aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen
tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen
yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin
kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja
peloittavan olennon.

Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan
sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen
läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria,
olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset
silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut,
näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan,
että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.

Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla
ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen
huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella
melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen
neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan
käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi
jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä
jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli
veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle
oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen
saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti
ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se
kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut
kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa.
Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka
se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä
siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.

Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro
olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös
näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän
eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän
ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt
hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli
löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten
rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma
siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.

Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen
puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä,
oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa
auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat
siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis,
vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen
ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen
kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla
voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja
joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka
takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli
niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli
ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa,
jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi
kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka
olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli
lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia
värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden
kummallisten silmien tuijotusta.

Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi
suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se
hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan
ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä
tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.

Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja
lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä
olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä
kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti
tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen
täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien,
pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan,
asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan
ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri
hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.

Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen
pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen
ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että
nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs
puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä
Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan.
Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat
vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen
luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan.
Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä
armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta
kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän
repi hopeiset siivet pirstaleiksi.

Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen
uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja
säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt
enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin
äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja
Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti
tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta
kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja
kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi
vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin,
kun A-ya oli vaarassa.

Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja
nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada
tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään,
sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain
noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen
peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan
huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän
tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan
sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan
ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan
viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät,
ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli
niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat
leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen
peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren
kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja
hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten
siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa
hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja
paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.

Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi
paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että
liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa
oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi
työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti
huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten
säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat,
jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän
polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui.
Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti
tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.

»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät
voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden
siivet.»

»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet
olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.

Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi
kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo
hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi
niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat
kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin
minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.

»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.

»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät
säihkyivät vihasta.

Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän
täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»

Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden
haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää
heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya
ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan
niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä.
Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla
smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin,
mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen
minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki
pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn
yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta
Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä,
josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo
kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.



Kymmenes luku.


PIMEYDEN KAUHUT.


I.

Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella
hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen
päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä
laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta.
Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää
rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja
sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten
köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili,
kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän,
vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut
ryhtymästä taisteluun.

Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden
huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja
vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä
taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi
kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia
hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin
ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että
noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen
levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.

Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren
lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla.
Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja
uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää.
Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli
säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat
kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva
syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon
jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti
ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli
heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti
epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin
luoliin.

Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas
päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti
nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan
silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi
tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm,
ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla
suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää
rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.

Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän
vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei
ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden,
eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan
ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää
tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei
tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties
joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren
veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen
vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja
taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti
pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin
vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä
siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina
irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava
kivipäisen nuijan käyttäjä.

Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon
noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu.
Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin
ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut
taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi
sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa.
Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa.
Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta
ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.

Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös
aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman
voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja
ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat
pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat
kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita
kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit
olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia
köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja
muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka
puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita
kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät
muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa],
joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-,
purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta
sametinmusta tai pronssijuovainen.

Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä
ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä,
jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä
vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat
he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa
polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän
oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät
jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat
nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain
oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä
tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä
oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta
siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun
sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat
melkein sietämättömiä.

Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he,
että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran
teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä
hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon
edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän
asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa
korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa
hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin
ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui
ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä
irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui
etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti
otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi
tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän,
odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa
murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin
kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi
levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.»
Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta
esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin
rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja
tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät
kuin jää.

Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista,
pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia
tuhlattaviksi.

Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he
kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä
puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei
yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä
äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului
aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.

Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean,
liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa
oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He
katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja
ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun
puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät
katsomaan sinne.

Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita,
jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä
suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät,
tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi
koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien,
peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä.
Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti
melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan
tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.

A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat
kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä.
Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti
nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti
hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä
joukossa kostonhimoa.

»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa
meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»

Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat
apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi
sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa
mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen
puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.

Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä
heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun
sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat
olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että
suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa
vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä,
suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden
latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa
heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli
synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat
hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet
lähemmäksi heitä.

Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön,
puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen
kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset,
yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan
kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin
siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin
sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja
tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä
suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo
puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri
tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi
Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.

Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet
parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä
kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla
he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa
kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita
hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan
ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista
hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta
heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin
nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.

»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin,
ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut
mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden
asukkaita.

Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset
apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän
jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo
tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät
hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti
liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui.
Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä
pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin
pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden
hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan
tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä
oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri
apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli
annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina
hänen taakseen oksalle.

Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi
pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa
suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui
peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät
käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya,
joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja
ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa
aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.

Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä
näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä
äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô
ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan
oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli
puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat
retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa
kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden
tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.

Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he
saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian
jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle
ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät
katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä
hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja
punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista
pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään
tasangolle.

»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti
Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut
näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän
pitämättä kiirettä.


II.

Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti.
Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia
aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit
kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi.
Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti
Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen,
kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen
häneen.

Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he
toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota
silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki
kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita
tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät
kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät,
lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa,
olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin
sukuiset eläinlaumat.

Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle.
Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat
kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan
ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan
korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka
he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös.
Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan
järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina,
tuoksuvina laineina.

Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä
kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien
oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli
epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä,
osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.

Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen
taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen,
noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja
katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään
sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi
suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta
oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne
olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä,
olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin
painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti
päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti
tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja
ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa,
että se melkein tärisytti maata.

Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen
ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon
kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he
kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian
nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.

Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi
Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen.
Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski
tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli
pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan
rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta.
Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he
ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion
kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka
takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät
ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät
todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät
viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina
maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin
jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta.
Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää
vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin
peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä
sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.

Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale
vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion
taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan
mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen
lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta,
mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä
he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi
tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän
kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen
syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja
nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa
levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä,
missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin
päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan
uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.

Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko
joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei
viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu,
jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella
puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää
vasten.

Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin
vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman
metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen
kiehumaan.

»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut
mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää,
kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät,
punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja
edellään.

Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä.
Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan
karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm
pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta
kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei
näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.

Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän
kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui
pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean
hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.

Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan
kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan
askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he
kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin
vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta,
joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja
pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän
päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.

Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi
jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki
heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan
suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja
huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa.
Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin
kuin munan kuoren.

Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan.
Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä.
Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa
jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa
alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka
kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun
aivan pimeäksi.

Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään
kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui
tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän
seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma
surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui
tukehduttavan hänet, huusi lujasti:

»A-ya! Missä olet?»

»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä
helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden
alapuolelta.

»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.

He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana.
Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen,
mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia
askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen
häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.

»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden
jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen,
missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus,
jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin
toivottomassa tilanteessa.

»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä
varmuudella.

»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.

Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta
Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi
tuimasti:

»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»

Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja
painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti
keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä
oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen
yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että
yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä
tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän
ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän
luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan
ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin
tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.

»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen
kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan
vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan
hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei
kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan
keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.

Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin,
vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi
vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin
kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine,
mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen.
Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat
pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta
taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun
hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne
olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää,
että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä,
pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen
uivan tulista vauhtia poispäin.

Jokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya
hiljaa:

»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä
aja meitä takaa!» sanoi hän.

Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita
vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan
oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.

»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja
heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.

Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja
aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen
toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman
suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella
olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia
seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä
kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia,
sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen
päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.

Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se
oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.

»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut
mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän
jonkun uuden vaaran.

Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se
kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken
kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä
olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän
peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen
huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi
osaksi veden peitossa.

Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia
toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta
ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi
heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde
vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät
kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.

Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi
heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja,
joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja
peloittavat, ulkonevat silmät.

Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä
ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan
lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.

Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen
joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi
juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana
vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja
toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät
hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti
ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä,
hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia,
ammottavia kitoja.

Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti
tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen
esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja
kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan,
tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät
suuhunsa.

Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin
käsivarteen huutaen hurjasti:

»Katso! Ne tulevat tänne!»

Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat
ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä
äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät
kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.

Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli
kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen
veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat
juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun
pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla,
terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin
pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän,
nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon
kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.

Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen
toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti
heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista.
Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden
tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa
uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella
haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä
hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa,
ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.

Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa
näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää
hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä
oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton
kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella
ikäänkuin käytävän suun.

»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset
seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja
pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin,
kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli
laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin
jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen
salin sininen valo häipyi heidän taakseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin
tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui
kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla
leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat
korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen,
suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti,
jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella.
Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.

»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne.
Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me
tulimme.»



Yhdestoista luku.

LUOLA-ASUKKAIDEN PIDOT.


I.

Viimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet
maanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen
asuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan
rinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan
kauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä
kalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata
tulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka
kulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein
sisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja
ympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja
ruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen
petojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia
korkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.

Eräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot.
Heimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset
ja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle
viiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria,
mehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya,
innostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen
tusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman
kaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon
tulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa
suurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin
Bawrin ja Grôminkin.

Avonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta
nuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk,
jolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset
sieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet,
voimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että
varpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää
naureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta
niiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja
naisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta,
jotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta
kaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya
istui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti
valmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa
ja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen
kumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille,
ja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva
alkuajan rauhasta.

Mutta siihen aikaan kuin maailma oli nuori, oli rauha epävarmempi kuin
vesikupla.

Vihreän kukkulan takaa kuului kavion kapsetta ja läähättävää
hengitystä. A-ya hypähti ylös tarttuen omaan hyvään jouseensa ja
asetti nuolen sen jänteelle. Samalla hän päästi kovan varoitushuudon,
jolloin rampa orja Ook-ootsk nousi ylös pudistellen lapsilauman
kimpustaan ja tuli kuukaten häntä kohti aseet kummassakin kädessä.
Eräs vanha vaimo kokosi säikähtyneet, ihmettelevät lapset ja ajoi
heidät silmänräpäyksessä luolaan pois näkyvistä Hypähtäen makuultaan ja
ympärilleen vilkuillen kiiruhtivat vanhat miehet pois varjopaikoistaan
tarttuen keihäisiin ja nuijiin, mitä sattui olemaan saatavissa.

Kaikki seisoivat henkeään pidätellen, odottaen mitä tapahtuisi. Silloin
tuli kukkulan takaa esiin suuri, komeasarvinen hirvi, jonka silmissä
näkyi kauhua ja jonka suuret sieraimet pärskyivät verisinä. Sen
toisessa kupeessa oli pitkä, syvä haava. Horjuen väsymyksestä ja veren
vuodosta tuli se suoraan luolan suuta kohti, niin sokaistuna pelossaan,
ettei se näyttänyt huomaavankaan ihmisolentoja, jotka odottivat sitä,
eikä edes tulia edessään.

A-ya huokasi helpotuksesta nähdessään, ettei se ollut mikään raateleva
peto. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pyydystää otus. Hän jännitti
jousensa, ja kun läähättävä eläin juoksi ohi, niin hän ampui. Nuoli
tunkeutui puoleksi juuri jännittyneiden hartioiden taakse. Verta
purskahti eläimen sieraimista. Se vaipui polvilleen, ponnisteli jälleen
ylös, hoiperteli muutamia askeleita eteenpäin ja kaatui puoleksi tuleen.

Vanhat miehet ja naiset päästivät riemunhuudahduksen. A-ya aikoi lähteä
vetämään saalistaan pois tulesta. Mutta epäluuloinen, varoittava
katse Ook-ootskin tarkoissa, pienissä silmissä pidätti hänet. Rampa
oli kuukannut nyt aivan hänen viereensä. A-ya käsitti tuon katseen
tarkoituksen.

»Minkä arvelet ajaneen sitä, Ook-ootsk?» kysyi hän ja pyörähti ympäri
odottamatta vastausta tuijottaen tuskaisena kukkulan vihreälle
harjanteelle päin.

»Kenties musta leijona», sanoi Ook-ootsk karhealla, kotkottavalla
äänellään pudottaen keihäänsä ja nuijansa maahan ja asettaen pitkän
nuolen jykevän jousensa jänteelle.

Mutta tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun hänen arvelunsa
osoittautui vääräksi. Kukkulan takaa läheni suuret päät riipuksissa
ja kuolaiset leuat puoliavoinna kaksi tuollaista suurta punaista
luolakarhua, jotka aina olivat olleet erityisesti A-yan kauhuna.

»Piilottakaa lapset!» huusi hän ja lennätti samassa nuolen melkein
tähtäämättä lähintä petoa kohti. Hän oli heimon paras ampuja, ja
nuoli osui liiankin hyvin. Se sattui karhua suoraan kuonoon ja
tunkeutui kitalaen läpi kurkkuun tehden haavan, joka tosin aikaa
myöten olisi ollut kuolettava, mutta tällä hetkellä teki pedon vain
vaarallisemmaksi. Se pysähtyi yskien, koetti repiä piikin kurkustaan ja
syöksyi sitten eteenpäin hirveästi karjuen.

Sillä välin oli kuitenkin toinen karhu ehtinyt toverinsa edelle,
vaikka aikaa oli kulunut vain pari sekuntia. Ook-ootsk tervehti sitä
heti nuolella, jonka hän tarkasti tähdäten ampui jykevällä jousellaan.
Nuoli, joka oli pitkä pähkinäpuun oksa ja joka ammuttiin lyhyen
välimatkan päästä, sattui vihollisen oikeanpuoleiseen lapaan ja työntyi
niveleeseen niin, että jalka kadotti voimansa ja jättiläispeto kellahti
melkein kyljelleen. Karjaisten se puraisi nuolen poikki ja lähti sitten
eteenpäin kolmella jalalla. A-yan ketterästä jousesta se sai toisen
nuolen, joka tunkeutui puoliväliin sen niskaan. Mutta tuosta hirveästä
haavasta, joka sai veren purskahtamaan sen suusta, se ei näyttänyt
välittävän mitään. Toinen A-yan ampuma nuoli meni ohi. Huutaen vanhoja
miehiä taisteluun sieppasi hän silloin kivipäisen keihäänsä ja juoksi
lähimmän tulen taakse toivoen houkuttelevansa karhut seuraamaan itseään
ja siten johtavansa ne pois lasten piilopaikasta.

Mutta hän oli unohtanut, että Ook-ootsk, jolla oli vääntynyt ja
käpristynyt jalka, ei voinut juosta. Tuo urhoollinen villi ampui
vielä yhden pitkän nuolen punaiseen, lähestyvään petoon räpyttäen
nopeasti pieniä silmiään ja puhaltaen uhkaavasti ylöspäin tähtäävien
sieraintensa läpi nähdessään turmionsa tulevan. Sitten hän pudotti
jousensa, laskeutui toiselle polvelleen ja asetti keihäänsä vinosti
eteensä sovittaen sen toisen pään lujasti maata vasten. Kun peto
lähestyi ja hyökkäsi häntä vastaan, tunkeutui terävä keihään kärki sen
vatsasta sisälle suoraan selkärankaan asti. Silloin katkesi varsi,
Ook-ootsk kaatui vatsalleen ja peto hypähti eteenpäin äkillisessä
pelon ja raivon puuskassa, heittäytyi hänen päälleen ja raapaisi
jättiläismäisellä takakäpälällään melkein kaiken lihan hänen selästään.

Ook-ootsk puri hampaansa urhoollisesti yhteen, sulki silmänsä, risti
pitkät, karvaiset kätensä päänsä päälle, käpristyi kokoon ja näytti
odottavan seuraavassa hetkessä joutuvansa kuoleman omaksi.

Mutta juuri kun peto aikoi kääntyä hurjana takaisin surmatakseen
vähäpätöisen, mutta rääkätyn vastustajansa, riensi A-ya apuun
molemmissa käsissään palava, säkenöivä risukimppu, ja vanhat miehet,
toisilla tulikekäleet ja toisilla keihäät kädessä, kirkuivat rohkeasti
hänen takanaan. Pelottomalla kylmäverisyydellä hän heitti tulen suoraan
pedon silmiin täydellisesti sokaisten ne. Kun peto pyörähti iskeäkseen
hänet maahan, hypähti hän pilkallisesti nauraen syrjään ja heitti sen
kitaan toisen kekäleistä, jota se puri julmasti hampaillaan, ennen kuin
huomasi sen tuottavan tuskaa ja sylki sen ulos.

Luottaen nyt kuuloonsa hyökkäsi peto suoraan sinnepäin, mistä kuuli
ääniä. Se oli aivan unohtanut Ook-ootskin. Se halusi saavuttaa tuon
vihollisen, joka oli ryöstänyt siltä silmien valon, ja juoksi A-yan
ääntä kohti. Mutta aivan sen tiellä sattui olemaan toinen nuotioista,
mihin hirvi oli kaatunut. Aivan hurjistuneena haavojensa tuottamasta
tuskasta huomatakseen heti tulta, kompastui se hirveen. Siinähän olikin
yksi sen vihollisista. Se alkoi repiä kynsillään kuollutta hirveä,
purren sitä ja ryömien sen päällä saadakseen sen kurkun kynsiinsä,
tulen nuoleskellessa pilkallisesti sen päätä. Viimein se oli vetänyt
syvälle voimakkaisiin keuhkoihinsa liekkejä, jotka polttivat ja
tukahduttivat ne niin, etteivät ne enää voineet toimia. Heikosti
läähättäen heittäytyi se selälleen pois tulesta, piehtaroi maassa
potkien käpälillään ilmaa ja tukehtui nopeasti.

Sillä välin oli toinen karhu, liikkuen ihmeellisen ketterästi
kolmella jalallaan, hyökännyt karjuen vanhojen miesten kimppuun.
Silmänräpäyksessä se sai kolme, neljä keihästä ruumiiseensa. Mutta
kädet, jotka heittivät keihäät, olivat heikot, ja peto hyökkäsi
mistään välittämättä eteenpäin. Useita tulikekäleitä putosi sen päälle
kärventäen sen pitkää, punaista karvaa, mutta se pudisti ne pois, sillä
se oli liian raivostunut muistaakseen kauhua, jota se tavallisesti
tunsi liekkejä kohtaan.

Joukko hajautui joka suunnalle. Eräs urhoollinen, vanha harmaapartainen
ukko, joka oli huomannut, miten A-ya teki, jäi tielle ja koetti heittää
palavan risukimpun pedon silmiin. Mutta hän ei ollut kyllin nopea.
Peto kohotti kuononsa väistäen iskun, ja samassa se kaatoi heikon
vastustajansa maahan ja musersi hänen päänsä hirveillä leuoillaan.

Mielettömyydessään se unohti nyt toiset vihollisensa ja alkoi purkaa
vihaansa hengetöntä uhriaan kohtaan. Mutta seuraavassa hetkessä oli
sen pää kokonaan punaisten kekäleiden peitossa. A-ya työnsi vahvojen,
nuorten käsivarsiensa koko voimalla lyhyen keihäänsä puoliväliin sen
kupeeseen. Kun pedon toinen silmä nyt oli sokaistu ja pitkä turkki
savusi, muuttui sen viha äkkiä kauhuksi. Kohottaen jättiläismäisen
päänsä korkealle ilmaan ikäänkuin siten välttääkseen tulisia
hyökkääjiään, kääntyi se ja lähti juoksemaan takaisin samaa tietä, mitä
oli tullutkin. Vanhat miehet hyppivät sen jäljessä hutkien ja sohien
sitä palavilla kekäleillä.

Juosten kuin hirvi ja huutaen riemuissaan kiiruhti A-ya vanhojen
miesten edelle ja työnsi molemmin käsin keihäänsä säikähtyneen
pedon kaulaan. Pelästyen pahanpäiväisesti tästä iskusta kääntyi se
vasemmalle. Sen vasen silmä oli sokea ja oikea oli täynnä savua ja
tuhkaa. Siksi se ei nähnyt eteensä, vaan putosi kirkaisten jyrkänteen
reunan yli, joka tältä kohden sattui olemaan noin sadan jalan korkuinen
ja melkein kohtisuora, alas tasangolle. Se pyörähti ympäri ja joka
kerran kuin sen ruumis sattui kallion seinään, ponnahti se askeleen
päähän. Viimein se putosi alas kivien ja mullan sekaan ja makasi siellä
muodottomana kuin karvamatto, joka on pudonnut yläkerran ikkunasta.

Vanhat miehet kurkottivat riemuiten takkuiset, harmaat päänsä reunan
yli irvistellen pedolle. Silmissään rohkea loiste ja vahvat, valkoiset
hampaat hohtaen hurjasti, kääntyi A-ya takaisin hoitamaan orjansa
Ook-ootskin haavoja.


II.

Päästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin
hirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo
katsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan
palaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli
hirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju,
joka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat
miehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen.
Jokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan,
paitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana
huojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja
Ook-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä,
jotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.

Hirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa
niin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat
miehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän
kyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti
teräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti
katsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo
makupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille,
kun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän
oli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut
otuksen.

Hänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt
tulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla.
Kun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti
kiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut.
Hän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet
suuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän
etsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.

Sattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta
puoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti
itselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta
paistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän
hyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.

Hetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos
tapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori,
olisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan
ennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan
näin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan
halunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet
innostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he
ahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu
kieli noiden kolmen suuhun.

Toiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli
oli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään
turmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli
niin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen
kahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän
innostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He
muuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset
ja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa,
kadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi
ainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien
minuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli
kärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa
eläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli
sitä halveksien.

»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin
kappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti
kärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi
hypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa
kuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman
töllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat
sitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle
liekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista
kurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli
tekisi ihmeellisen työnsä.

Mutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan,
miten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta
ja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut
Grômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti
siltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä
ajatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi
kuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään
tukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin
sen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.

Liikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi
hän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin
liekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli
tehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen
kaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian
kuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä
tuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.

Huomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät
katselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat
leikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien
aikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään
tai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha
murehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen
miehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut
mies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla,
ja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli
hirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn
ruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli
melkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot
muodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet
hermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan
kuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen
karhun ruumiin.

Mutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen
mitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen
ja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja
nuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina
ja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi
nyt vastenmielistä.

Tämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja
simpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan
kohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen
ympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä,
kunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle.
Oli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat
päälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen,
miten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan
siitä lihoja.

Kun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he
siellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat
tyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen
ympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden
ja nuolien kärjessä tuleen?

Nuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He
käyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat,
ja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä
panemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.

A-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi
sitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä
epäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia
huuliaan.

»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen
A-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen.
Mutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti
itselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti
tuleen.

Malttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin
kuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo
valmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä,
poisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei
viiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja
sisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät
karhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret
naiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia,
hurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja
alkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita
olivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja
paistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi
vähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä
muutokselle.

Seuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko.
Lähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta,
koettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen
piiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen,
rupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo,
joka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli
koko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla,
jollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he
loistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen
siihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme
vanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia
herkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku
vihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.

Mutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi
kuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli
kummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan
hiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.



Kahdestoista luku.

VEDEN PINNALLA.


I.

Luola-asukkaitten nuolien saanti alkoi käydä niukaksi. Pähkinäpuun
nuoret vesat, joista he olivat valmistaneet niitä, olivat melkein
lopussa, eikä kahden päivän matkan päässä luolien ympäristöllä ollut
mitään sellaista, mitä olisi voinut käyttää pähkinäpuuvesojen sijasta.
Myöskään ei Grôm enempää kuin kukaan muukaan hänen heimostaan ollut
vielä tähän saakka onnistunut kiinnittämään luu- tai kivikärkeä
ruokoon niin, ettei se olisi haitannut sisääntunkeutumista. Täytyi
löytää joku kasvi, joka olisi sitkeä, aivan suora ja ohut sekä samalla
niin luja, että siihen voisi saada vahvan kärjen, ja kyllin painava
lentääkseen hyvin. Sellaista oli vaikea löytää ja Grôm oli varma, että
sitä täytyisi etsiä hyvin kaukaa. Elämä suurissa luolissa oli kulkenut
tasaisesti kuukausmääriä, ja Grômin rauhaton mieli halusi uusia
kokemuksia, uusia seikkailuja.

Tähän nuolen etsintään otti Grôm ainoastaan kaksi toveria mukaansa,
solakan, nopeajalkaisen vaimonsa A-yan ja tuon taitavan, pienen
vakoojan, karvaisen Loobin.

Kolme päivää he kulkivat suoraan länteen luolista. Sitten kukkulajono,
jota he olivat seuranneet, kääntyi äkkiä etelään päin.

Kun Grôm oli päättänyt lähteä tutkimusretkelle länteen päin, vaikkei
hän ollut oikein selvillä, miksi hän oli valinnut tämän ilmansuunnan,
suuntasi hän kulkunsa alas kukkuloilta reheväkasvuiselle tasangolle.
Kaksi päivää he kulkivat eteenpäin lakkaamattomissa vaaroissa,
sillä seudulla vilisi mustia leijonia, miekkahampaita ja villaisia
sarvikuonoja. Kun he eivät olleet metsästelemässä, vaan tutkimassa,
täytyi heidän yhtä mittaa olla niin tarkasti varuillaan, että se
alkoi pian käydä heidän hermoilleen, ja he olivat iloisia saadessaan
levätä koko päivän suuren viikunapuun turvallisessa latvassa, johon
eivät päässeet mitkään muut kuin leopardit ja jotkut käärmeet. Eivätkä
leopardit ja käärmeet paljoa huolestuttaneet heitä.

Toisena päivänä sen jälkeen kuin he olivat jättäneet turvapaikkansa
viikunapuun latvassa, loppui tiheikkö niin äkkiä, että he olivat
vähällä pudota jokeen, jonka vaalea, kiihtynyt vesi virtasi pyörteitä
muodostaen heidän jalkojensa juuressa. Se oli mahtava virta, melkein
kilometrin levyinen, ja tältä kohden virta uursi niin rannikkoa, että
koko joukko puita ja pensaita oli suistunut veteen.

Suuri virta katkaisi heidän tiensä kulkien koillista kohden, ja
vastahakoisesti Grôm muutti kulkusuunnan etelään pitkin rantaa.
Vaikka virta olikin väkevä, olisivat nämä luolaihmiset voineet uida
sen yli. Mutta Grôm tiesi, että tällaisissa vesissä vilisi erilaisia
jättiläiskrokodiileja, jotka olivat kaikki yhtä julmia, ja hirveitä
lihaa syöviä kaloja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja kykenivät
repimään alkuhärän tai mastodontin [Sukupuuttoon kuollut norsueläin.
Erosi varsinaisesta norsusta siinä, että sen poskihampaat olivat
nystermäisiä ja molemmat leuat syöksyhampaallisia.] kappaleiksi
hampaillaan, jotka olivat terävät kuin partaveitsi. Hän katseli
kuitenkin himoiten vastakkaista rantaa, mikä hänestä näytti paljon
kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin se, millä hän oli, ja tuumi,
voisiko hän milloinkaan keksiä muuta keinoa päästäkseen sinne kuin
uiminen.

182

Virran rannalla oli kulkijoilla yhtämittaista vaihtelua ja kulku
vaarattomampaa kuin syvällä tiheikössä. Toisinaan ulottuivat suuret
oksat, joita komeakukkaiset köynnökset ympäröivät ja koristivat,
kauas veden yli tarjoten mukavan turvapaikan. Toisinaan reunusti joen
rantaa ruohoinen tasankokaistale, jonka takana tiheikön reuna oli kuin
punertavan vihreä, jyrkkä penger, jossa siellä täällä sinipunervat
magentan- tai oranssinväriset leveät kukkaläikät riippuivat kuin
uutimet. Toisinaan taas oli välttämätöntä tunkeutua tuon loistavan
verhon takana olevaan humisevaan ja höyryävään hämärään voidakseen
kiertää jonkun rämeisen poukaman, jonka tiheässä, viisitoista,
kaksikymmentä jalkaa korkeassa kaislikossa näkyi suuria jälkiä, mistä
saattoi päättää, että se oli julmien petojen asuinpaikka. Kulkijat
olivat uteliaita näkemään noiden jälkien tekijät, mutta eivät antaneet
uteliaisuutensa houkutella itseään tunkeutumaan niiden asuinpaikkoihin.

Koko tänä vaikeuksien ja vaarojen aikana eivät Grôm, A-ya ja väsymätön
Loob unohtaneet matkansa tarkoitusta. He koettelivat jokaista suoraa,
hoikkaa ja lujaa vesaa ja tainta, mutta tähän asti he eivät olleet
löytäneet mitään, joka olisi tyydyttänyt heidän vaatimuksiaan.

Grôm kulki kuten tavallisesti ensimmäisenä katsellen eteensä, tutkien,
miettien ja kuunnellen; jousi ja nuija riippuivat hänen olkapäillään,
ja raskas, kivipäinen keihäs oli aina käyttövalmiina. Vakooja
Loob, pieni, tumma ja karvainen mies, jolla oli kärpän silmät ja
puhvelin rohkeus, kulki hiipien ja ryömien äänettömästi pensaikossa
muutamia askeleita vasemmalla, varjellen heitä tiheiköstä tulevilta
hyökkäyksiltä. A-ya, jonka nopeus ja tarkkuus lempiaseensa jousen
käytössä herättivät koko heimon ihmetystä, tuli viimeisenä pitäen
varalta, ettei mikään hiipivä peto seuraisi heitä.

A-ya sattui jättäytymään muutamia askeleita taammaksi sanomatta
mitään Grômille. Hän oli huomannut hoikan vesan, joka näytti olevan
sopiva nuoleksi. Jos löytö osoittautuisi hyväksi, halusi hän saada
siitä kunnian itselleen. Hän kumartui vetämään vesaa juurineen, koska
se näytti olevan liian sitkeä katketakseen. Se oli uppiniskainen.
Ponnistaessaan nojasi hän paljaalla kyljellään ja olkapäällään pienen
puun runkoon, johon hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Samassa
hänestä tuntui kuin puun runko olisi tehty tulikuumista hiilistä. Siitä
lähtevä pistävä tuli levisi kuin salama hänen käsivarsiinsa ja koko
ruumiiseensa. Terävästi kirkaisten hypähti hän puun luota pois ja alkoi
repiä ja lyödä mielettömästi ruumistaan molemmin käsin. Hänen ihonsa
oli aivan täynnä hirveitä muurahaisia, suuria, punaisia, pistäviä
muurahaisia, joiden myrkky on kuin polttavaa tulta.

Kuullessaan hänen huutonsa harppasi Grôm hänen viereensä parilla
askeleella hiukset ja parta törröttäen jäykkänä ja silmät leimuten
vihasta. Mutta mitään vihollista ei ollut näkyvissä. Hetken hän seisoi
vilkuillen hurjasti ympärilleen Loobin hiipiessä hänen luokseen
muristen kostoa. Sitten hän huomatessaan naisen vaarallisen tilan
heittäytyi hänen päälleen ja koetti hurjalla syleilyllä murskata
paikalla nuo myrkylliset eläimet. Siinä hän aivan iski kirveensä
kiveen ja samassa tuo polttava tuli levisi hänenkin ruumiiseensa.
Mutta sen tuottama tuska ei hänen mielestään merkinnyt mitään sen
tuskan rinnalla, jota hän tunsi nähdessään niiden pistävän A-yaa ja
tuntiessaan itsensä kykenemättömäksi heti auttamaan häntä. Hän löi ja
hutki häntä suurilla käsillään tytön peittäessä kasvonsa käsillään
suojellakseen niitä.

Loob tuli apuun, mutta Grôm, joka oli tarkka joka suhteessa, pysähdytti
hänet.

»Pysy loitolla!» käski hän. »Pysy loitolla ja vartioi!» Sitten hän
tarttui A-yaa käsivarteen, työnsi hänet rannalle ja veti hänet mukanaan
veteen.

Vesi ei ollut tältä kohden kuin kolme jalkaa syvä. He kyyristyivät
kokonaan veden alle noin minuutin ajaksi. Sillä välin seisoi Loob
keihäs kädessään heidän lähellään tutkien tarkasti pienillä, hurjilla
silmillään edessään olevaa syvää vettä ja takana olevaa tiheikköä,
jottei mikään vihollinen lähestyisi.

Kun he eivät voineet enää kauemmin olla hengittämättä, nousivat he
ylös. Virta vei punaiset viholliset mennessään, mutta polttava myrkky
jäi jäljelle, ja he valelivat toistensa tulipunaisia ja kirveleviä
hartioita lakkaamatta unohtaen hetkeksi koko ympäristön. Silloin
jättiläismäinen vesikäärme kohotti päätään aivan lähellä olevasta
lehvistöstä, kohdisti laimeat, elottomat, kiiltävät silmänsä heihin ja
vetäytyi taaksepäin hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Mutta seuraavassa
hetkessä lävisti Loobin nopea keihäs suoraan sen kaulan, ja hänen
varoitushuutonsa kajahti ilmassa. Grôm ja A-ya hypähtivät rannalle
kuin saukot, ja kuolettavasti haavoitettu käärme syöksyi heidän päänsä
yli veteen vieden muassaan Loobin keihään, joka oli tarttunut sen
kaulalihaksiin.

Ruumiin läiskähtäessä vedenpintaan kuohahti vesi sen ympärillä äkkiä
alkaen elää krokodiileista. Ihastuneina suunnattomasta saaliistaan
syöksyivät ne käärmeen kimppuun. Yksi pedoista viskautui puoleksi ylös
vedestä käärmeen häntä kaksinkerroin kiedottuna leukojensa ympärille,
joita se suonenvedontapaisesti puristeli. Mutta käärme, jolla oli
Loobin keihäs kaulassaan, taisteli umpimähkään. Hetkistä myöhemmin
se oli puraistu kahtia, ja krokodiilit taistelivat sätkyttelevistä
kappaleista hirveästi keskenään.

»Sait meidät juuri ajoissa tuolta pois», sanoi Grôm irvistellen
hyväksyvästi pienelle vakoojalle.

A-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti
ne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.

»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»


II.

Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat
he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen
metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko
työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä
oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli
ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä,
joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo
tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja
äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.

Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta
hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka
seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä
kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono,
mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä
voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa
oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä,
leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven
kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui
äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista,
ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän
reunassa.

Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä
julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä,
tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen
lähemmäksi metsää, kuiskasi:

»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen
puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin
miekkahampaat.»

»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään
oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.

»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.

»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme
mennä?»

Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon
syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa
lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa,
vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän
muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi,
että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä
kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä
ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.

»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi
Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään
meidän kimppuumme.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen
härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti.
Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen
jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui
syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi
koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan.
Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti
se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa
sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset
olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten
hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.

Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi
pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko
ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä
paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa
kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm
huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä
mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut
heilahtelivat.

Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän
pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa
näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän
kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei
osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä
oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen
ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.

Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen
veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan
olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä.
Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta
A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo
lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja.
Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.

Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse
suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita,
oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli
oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama
lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen
takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain
olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat
jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.

Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella
kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen
lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne.
Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti
korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan,
mistä ei ollut enää pelastusta!

Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm
lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen
varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä
varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan,
mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän
vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat
voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset
olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä
ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin
kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi
pelokkaina, puoleksi pilkallisina.

»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.

Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut
nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan
puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus.
Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli
tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja
metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät
takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada
etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne
uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti
keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti
hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin
hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä
kevyellä nuijallaan.

Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät
pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan
virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta
ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan
pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja
sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren
rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin
kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.

Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat
parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat
mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet
katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui
veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi
pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon
kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana
tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas.
Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista
huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden
vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään
taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi
asuinpaikaksi.

»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm
seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.

»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne
meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.

»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme
luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella,
miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot
toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen
vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit,
mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun
latvoihin.

Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat
aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas
keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja
kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin
laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä
ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja
istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä
vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli
ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään,
nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi
kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen
päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.

Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen
ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan
tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän
päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut
mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa
hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään
hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti
heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä,
ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin
kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta
ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan
suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran
vietäväksi.

Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen
ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen
häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.

»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen
menemään sinne, minne haluamme.»

»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian
syvää?» ehdotti tyttö.

Grôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä
suoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.

»Vesi on liian syvää», sanoi hän, »mutta minä keksin keinon.»

Seisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään
suurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka
keihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa
sen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi,
että lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.

Hän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja
toisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas
lautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen
toista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt
keinon, millä saattoi ohjata suuntaa.

»Aion viedä teidät toiselle rannalle», ilmoitti hän ylpeänä.

Nyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa.
Ensin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri
vasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä
kerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi
voivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia
kertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja
toisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista
rantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen
olevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin
yhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse
voimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta
vähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.

»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä
voimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»

»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se,
ettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.

»Se keksitään aikaa myöten», selitti Grôm varmasti.

»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen
ja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä,
inhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät
leuat puoleksi avoinna.

A-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi
nuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä
vastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja
hyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä
suoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin
veteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.

Tällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta
nähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut
houkutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti
leveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt
ollenkaan kuivaa maata.

»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan
ilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret,
pyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän
kaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.

»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan
jälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet
ajoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes
kova tuulen puuska karkoitti ne.

Grôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli
jätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata
lautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi
sen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi
voimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli
mahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman,
muodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli
hankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä
sitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen
äänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt
katse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi
tähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota
rakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin
sauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi
hymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja
panna uusi suunnitelmansa täytäntöön.

»Mihin menemme nyt?» kysyi A-ya.

Grôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana
oikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen
kilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli
erehtymätön.

»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee
vetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan
päähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia
uudella lautalla, jonka minä rakennan.»

Hänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli
jälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski
sitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.

»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen»,
sanoi tyttö.

»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm.
»Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme
aina mukanamme.»



Kolmastoista luku.

PELKO.


Luolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin
rikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat
epäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan
oli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja
päivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää
vaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja
lisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja
ja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He
tappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he
eivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai
savustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä
oli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan
tuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.

Sitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle
suuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan
halukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja
oli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni
kukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa,
epätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten
Arsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta
ajoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista
saakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti,
kun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.

Paljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti
luolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien,
irvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten
jättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista
ihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan.
Nyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei
enää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet
mennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään.
Lisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei
noissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon
vihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä
niillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden
tarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen.
Mutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin
niitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen.
Kun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä
rukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi
huolia mielessään.

       *       *       *       *       *

Päällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa,
seisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella
ja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen
oli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen
bamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin
karjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden
järjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken.
Mutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot
koettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.

Kaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja,
jollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot
näyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että
voimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret
päät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin
siivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan
keltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan
piisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista
näytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka
liikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen
jalkoihin.

Luolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä
ollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä
pohjolan lakeuksilla.

Toinnuttuaan viimein hämmästyksestään huomautti Bawr:

»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni
häntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä,
jota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat
hirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti
tukahduttaakseen meidät?»

Grôm mietti kauan ennenkuin vastasi.

»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä
muista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta.
Luulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne
mahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»

»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja
tulemme niiden alle.»

»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka
ovat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun
asukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan
ihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin
karkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa
kanoja.»

»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa
rintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme
paeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien
edustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»

Hän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti
keihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin.
Mutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.

»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet
kulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon
lauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin
voi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja
kenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin
ne eivät voi seurata meitä.»

»Aallot ja vedenpedot nielevät meidät», muistutti Bawr.

»Muutamia meistä, kenties useitakin», myönsi Grôm. »Mutta monet
meistä pelastuvat pitääkseen heimon tulia vireillä, jos jumalat ovat
suosiollisia sinä päivänä ja tyynnyttävät tuulet siksi, kunnes olemme
päässeet yli. Jos jäämme tänne, kuolemme kaikki.»

»Hyvä on», murisi Bawr kääntyen ja kiiruhtaen rinnettä alas. »Me
rakennamme lauttoja. Kiiruhtakaamme.»

       *       *       *       *       *

Rannalla luolien alapuolella olivat heimon miehet ahkerassa,
kuumeisessa työssä vetäen puun runkoja veden rajaan, sitoen
niitä yhteen vitsaksilla ja nahkahihnoilla ja uutterasti karsien
haitallisimmat oksat pois tulen ja terävien kivien avulla. Naiset ja
rampa orja Ook-ootsk sekä vanhat miehet, joiden henkiset kyvyt olivat
vielä voimakkaat, mutta kädet liian heikot raskaiden lauttojen tekoon,
jäivät luoliin A-yan, Grômin puolison komentoon. Heillä oli kylliksi
työtä pitäessään yllä ketjutulia, vartioidessaan lapsia vaaralta ja
karkoittaessaan keihäillä ja nuolilla yhä uudelleen tungeksivat,
hurjasilmäiset petolaumat. Pedot pelkäsivät tulia ja myöskin
ihmisolentoja, jotka hyppivät ja huusivat savun ja tulen keskellä.
Mutta vielä enemmän ne näyttivät pelkäävän jotakin tuntematonta
takanaan. Jonkun aikaa olivat kuitenkin rätisevät liekit ja lentävät
nuolet riittävä varustus, ja arat, mutta julmat hyökkääjät kiersivät
epäröiden länteen päin kukkuloiden yli.

Virran rannalla työskentelivät lautanrakentajat Grômin johdolla.
Leveä, noin peninkulman laajuinen vesi oli suuren joen suu, johon
vuorovesi vaikutti ja johon joki virtasi luoteesta päin. Vuolas virta
kuljetti alas paljon kaatuneita puunrunkoja sisämaan metsistä, joita
lahden vuorovedet syöksivät takaisin ja ajelivat pitkin rantoja. Lautan
rakentajilla oli sen tähden runsaasti rakennusaineita, ja pelko, joka
täytti heidät, pakotti heidät ahkeruuteen, joka ei muuten kuulunut
heidän tapoihinsa.

Tuntui melkein kuin he olisivat tehneet työtä painajaisen ahdistamina.
Vähän väliä tuli hirvi- tai tapiirilauma, joka säikähtyneenä pakeni
pitkin rantaa veden ja kallioiden välissä. Ahertavat miehet vetäytyivät
syrjään, kunnes lauma oli mennyt ohi, ja aloittivat uudelleen työnsä.

Kerran tuli kuitenkin villi sarvikarjalauma korskuen ja ravistellen
suuria, teräväkärkisiä sarviaan. Niiden tömisevät joukot täyttivät
koko ranta-alan niin, että miesten oli kahlattava syvälle veteen
pelastuakseen. Muutamat peläten suurisuisia, lihaa syöviä kaloja, jotka
hätyyttivät joen suussa vuoksiveden aikana, pysähtyivät liian lähelle
rantaa ja saivat maksaa epäröintinsä joutumalla julmasti puhkaistuiksi.

Oli melkein täyden kuun aika, päivät olivat pisimmillään ja lautan
rakentajat ahersivat kuumeisesti läpi yön. Auringonnousun aikana
arvioivat Bawr ja Grôm, että lauttoja oli kylliksi koko heimolle. He
päättivät kuitenkin rakentaa vielä muutamia siltä varalta, että jokin
niistä ei kannattaisikaan niin monta kuin he toivoivat.

Mutta tuolle varovaisuustoimenpiteelle ei kohtalo myöntänyt aikaa.

Alaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui
kallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua
hiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli
lapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia
lihakimppuja.

»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr
vihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet
siitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin
rautanyrkkistä päällikköä.

»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä,
joka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät,
koska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan
sanaa.»

Hengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö
Bawrin jalkoihin.

»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne
juoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»

Grôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi
päällikköönsä.

»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään
huolta lautoista.»

Ottaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä
ylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.

Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi
oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana
ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran
palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä,
missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi
kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat
naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle
lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti
tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla.
Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja
lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.

Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla
joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle,
oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin
suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten
syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista
kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma
ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon
käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi
puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen
muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.

Naisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet
puolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot,
mutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään
äänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan,
mylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta,
joka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista
olivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja
muutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta
kaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle
ja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä
turvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.

Uloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu
hajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta
naista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa
torjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa
tulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty
etäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta
ilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se
teki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.

Kentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä
näytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua
ramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään
kuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet,
mutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla
naiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat
miehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä
täällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän
sarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun
Grôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri,
villainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä
sarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen,
hyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään
takkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät
vielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto
ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.

»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän
miehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa!
Me pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa!
Juoskaa!»

Nyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja
tarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi
itsepäisesti Grômin viereen.

»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät
kaikki alas!»

Nainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä
taistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä
enää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.

Näiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli
Ieijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat
aseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa
minuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten
puoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.

»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta
vanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat
jälleen taistella.

Grôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä
vanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria
aikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän
urhoollisuuden tähden.

»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»

Ryömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.

»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun
te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen
hyvin kauas.»

Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti
aurinkoa ja korkeata taivasta.

Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta
rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet
vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi
petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja
keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva
kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.

»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen
toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan
näkyviin.

Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya
hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.

»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa
käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.

»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän
ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi
suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa
häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois
suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen
orja halusi kuolla heimon puolesta.

Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta
huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta
voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa
olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten
mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat
heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.

Sitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki
kulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään
viimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä
kerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki
vilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään
punaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi
kuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen
musertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.

       *       *       *       *       *

Lauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka
yrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä
piisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot
kuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet
lautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti
työnnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen
heidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta
lautoille.

Kun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui
rannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva
luolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat
varmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua
alas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas
puskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä
luukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle
joukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta
vastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta
epäröivät laskeutua alas.

»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin
että suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.

Grômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille.
Lapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja
miehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle,
alkoivat varovasti seurata heitä.

Samassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti
puhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne
näyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan
eteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat
jyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi,
kärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.

Kun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle,
huusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja
käänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta
huomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin
vyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa
hurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan
lauman yläpuolella.

Lautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin
ajatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä.
Nuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa
laumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen
haavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin
kiljuen raivosta.

Grôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää
kaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt
kun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut
aikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti,
kuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja
Grôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas
pohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden
täyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan
ponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla,
aprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat
mammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?

Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin
päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus
pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.

Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut
asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet,
virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin
voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli
selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin
oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat
niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot,
sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina
syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla
vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä
kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha
sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen
roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten
niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä
niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen
ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi
kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka
oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa
mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan
rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.

Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle
näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti
tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta
juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta
vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.



Neljästoista luku.

PITKÄN UNEN LAMMIKKO.


Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti
kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena
pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän
asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä
levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun
pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli
myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja
petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä
puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia,
jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat
tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen
kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen
löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.

Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä,
näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä
läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä,
milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se
ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä
saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi
asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle
sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti
myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida
joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli
masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä
vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille.
Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo
jälleen matkalla.

Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua
pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie
kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla.
Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet
vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä
lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin
tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä
rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi
tarvitsemaan.

Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden
lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat
yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä
väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko
leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten
seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista
rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan
veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan
vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä
suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset,
joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita
tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat
saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.

Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa.
Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli
hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät
hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen
kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua,
peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat
vastenmieliseksi.

Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita
kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti
puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin
tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana
ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä
tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä
suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria
ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden
tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä
peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat
kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää
käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.

Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä
poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle
aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa
kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi
Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita
vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä,
valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin
korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.

Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli
tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he
eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin
lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta
puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä
silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin
alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä.
Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti
suut ammollaan.

Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen
leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä
vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta
noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin
käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi
sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan
purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten
ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä
kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista
kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin
ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin
kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää
aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä.
Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen
äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista
ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset
suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova,
hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi
kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän,
kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan
ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin
suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut
tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan
hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi
alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä,
ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat
kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat
leiritulien leimahdukset.

Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä.
Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä,
kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet
ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti
kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä
kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään
vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto
leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden
tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se
lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan,
niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya,
joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi
puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli
ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä
syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta
haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt
saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi
se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä
silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.

Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti
heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta
se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki
sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin
muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen
heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului
rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin
puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat
odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi
mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä,
olivat vain päivän matkan päässä.

Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa
muuttavien petolaumojen jaloissa.

Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan
noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata
suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden
oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle
kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.

Virta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla.
Aivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat
enimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana
kukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita
hoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut
ajatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon
läpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit
olivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia
eikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki
monenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia
puhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä,
joiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla
tömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen
vähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää
ruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm
ihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran
yli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä
pyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä
vihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?

Mammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä
enemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä
loisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon
reunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina
turvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja
luolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.

Useita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti.
Pakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia
hirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla
oli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat
yltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut
puhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten
puihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta
puhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi
tuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi
iloisena matkaansa.

Viidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan.
Sen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi
vajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän
epäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton
poistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä
vasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan
turvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä
kohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka
näytti olevan melkein uupunut.

Grômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa
eikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella
tunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta
vihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan
heimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa
takaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta
suojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä
torjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista
eläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat
kulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen
sotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja
rukoileva ilme.

Kulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja
useammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana
syytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon
kumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan
hirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet
samburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien
kiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne
suuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit
siihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois
ja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli
tuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla
vyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.

Kulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa
kohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan
tasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista
kuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta
oli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä
kasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka
oli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä
maata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta
samburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä
oli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten
turvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä
suoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien
uteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota
höyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.

Ensimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava
kimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea
pinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia,
kuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia.
Nuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi
hämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman
suuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi
tuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta
maalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen
silmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.

»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan
pintaan.

Ennenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta
kirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen
Grômin ja A-yan kumoon.

Kuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen
painosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien,
vajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana
olevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden
tuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän
aaltoilemisen.

Grômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta
heimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli
muodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen
pinnalle.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa tietysti oli kääntyä takaisin, ja A-ya,
silmät pyöreinä kauhusta, veti häntä jo kiivaasti kyynärpäästä. Mutta
takaisin kääntyminen oli aivan mahdotonta. Siellä oli syvyys, joka
pohjattomasti nieli parkuvia, vastaan ponnistelevia samburjoukkoja.
Oli vain yksi mahdollinen pelastustie avoinna, nimittäin suoraan
eteenpäin.

Mutta kestäisikö kuori yhä edelleen heitä? Se oli jo alkanut
peloittavasti painua alas koko heimon painautuessa yhteen joukkoon.
Hurjin sanoin ja iskuin hän koetti saada heimon hajautumaan oikealle
ja vasemmalle saadakseen siten painon leviämään niin laajalle kuin
mahdollista. Käsittäen hänen aikeensa auttoivat A-ya, Loob ja useat
johtavista sotilaista hänen yrityksiään hurjalla kiivaudella, kunnes
muutamissa minuuteissa koko heimo ihmeissään ja pelosta vapisten oli
levitetty kuin viuhka kolmen-, neljänsadan metrin laajuiselle alalle.
Nähdessään, että peloittava, alaspainunut kuori kohosi jälleen, määräsi
Grôm heimon kulkemaan varovasti eteenpäin pysytellen koko ajan yhtä
etäällä toisistaan, hänen itsensä tullessa jälkimmäisenä.

Mutta muutamien minuuttien kuluttua pysähtyivät kaikki
vastustamattomasti katsellakseen hirveätä murhenäytelmää, mikä tapahtui
heidän takanaan.

Lähes kilometrin etäisyydellä heistä, vielä särkymättömän, laajan,
ruskean pinnan ja tallatun ruohokentän välissä, levisi noin kymmenen
askeleen levyinen tummanruskea, välkkyvä pikikanava, joka oli täynnä
sätkytteleviä sarvia ja liikkuvia päitä, jotka toivottomina vinkuivat
suurten sieraintensa kautta, ja läähättäviä, kuoleman tuskassa
vääntelehtiviä ruumiita, jotka hitaasti vaipuivat syvyyteen. Kun useita
joukkoja laumasta oli vajonnut sinne, kääntyivät seuraavat kauhuissaan
ympäri ja ryntäsivät mielettöminä eteenpäin päästäkseen pois tuolta
vaaralliselta äyräältä. Mutta armottomat joukot niiden takana työnsivät
niitä takaperin, ja nekin vaipuivat vähitellen pikeen, kunnes kanava
oli täynnä rantaa myöten. Silloin täytti pelko lopun samburjoukon.
Toivottomasti ponnistaen pääsivät ne kääntymään ja juoksivat vasemmalle
pitkin kuoleman kentän reunaa. Hämmästyneenä ja kauhuissaan huokasi
Grôm syvään. Hän aikoi juuri kääntyä ja käskeä heimon jälleen
liikkeelle, kun hän näki laajan tomupilven lähenevän nopeasti pakenevaa
samburlauman jäännöstä.

Hämmästynyt pelonhuuto kuului heimon keskuudesta, kun se näki huojuvan
kärsämetsän ilmestyvän tomupilvestä. Hetken kuluttua tuli esiin
pitkä rivi mammuteläimiä. Siellä täällä mammuteläinten joukossa
juoksi musta tai valkea sarvikuono tai korkea, kirjava giraffi. Tuon
etujoukon takana, epäselvänä ja hirveänä tomupilven seassa, tuli muita
suunnattomia laumoja niin etäälle kuin saattoi nähdä.

Tuo joukko näytti siltä, ettei mikään maailmassa, ei edes pikilammikko,
voisi sitä milloinkaan pysähdyttää, ja muutamat heimosta lähtivät
pakoon. Mutta hetken epäröityään ja mietittyään kielsi Grôm ankarasti
pakenemasta. Hänen täytyi, minkä uhalla tahansa, nähdä se uskomaton
asia, mikä oli tapahtumaisillaan. Ja hän tiesi varmasti, että heimo
näin kaukana syvänteen pinnalla olisi turvassa.

Tuo suunnaton pölypilvi, heiluvat kärsät ja laukkaavat, tummat olennot
lähestyivät hurjaa vauhtia ja ryntäsivät vastustamattomalla Voimalla
kulkevan samburlauman kimppuun. Nämä onnettomat eläimet kaatuivat kuin
ruoho sen edessä. Ne tallattiin maahan ja hävitettiin, niinkuin tuli
hävittää kuivan ruohon. Ja kirkuvat, meluavat pedot tuskin huomaten,
että niiden tiellä oli ollut mitään estettä, saapuivat kanavan reunalle.

Siellä täällä joku etunenässä kulkeva, vanha peto pelästyi, kiljui
hurjasti ja yritti pysähtyä. Mutta koko kanava rantaan asti oli
ahdettu täyteen samburien ruumiita, eikä se näyttänyt niin suuresti
estävän pääsyä tuonne takana olevalle ruskealle, laajalle kentälle.
Sitäpaitsi ne olivat pakokauhussaan, ja jälkijoukot painoivat niitä
eteenpäin. Kiljuvat johtajat sortuivat heti. Etumaisen rivin voimakkaat
jalat upposivat ruumiiden, sarvien ja pien sekaan, hoipertelivat
eteenpäin syvälle vajonneina ja yrittivät kiivetä tasaisen näköiselle,
vastakkaiselle rannalle. Kärsät innokkaasti ojossa ikäänkuin etsien
jotakin, mihin tarttua, kohosivat suuret, siipikorvaiset päät
pinnalle. Mutta samassa tuo petollinen kuori särkyi niiden alla kuin
munan kuori, ja ilmaa tärisyttävin huudoin ne vajosivat pikivirtaan.
Seuraavat kaksi tai kolme riviä kulkivat niiden yli painaen niitä
syvemmälle, ponnistelivat ja taistelivat muutamia hetkiä särkyvän
kuoren reunalla. Mielettömästi kiljuen nekin vaipuivat tuohon tahmeaan,
vastustamattomaan virtaan. Siellä täällä viipyi musta, tuskasta
kiemurteleva kärsä pitkän aikaa pinnan yläpuolella. Siellä täällä
kohosi giraffin vaalea pää, kieli pitkänä ja silmät pullistuen ulos
kuopistaan, jäykkänä pitkän kaulan päässä ja kirkui hirveästi.

Kun sakea neste sulkeutui hitaasti, saalistensa yli, onnistui
jälkijoukkojen, jotka olivat säikähtyneet hurjaa kiljuntaa,
jättiläismäisillä ponnistuksilla pysähdyttää juoksunsa. Tuota
turmiollista rantaa lähinnä olevat kääntyivät, syöksyivät takanaan
olevien kimppuun ja joutuivat kauheassa sekamelskassa hurjistuneiden
toveriensa torahampaiden revittäviksi. Mutta pian koko suunnaton joukko
pysähtyi, kääntyi vasemmalle päin ja kulki jymisten samaa tietä, mitä
samburien jäännökset olivat menneet.

Grôm seisoi pitkän aikaa tuijottaen suurin, miettivin silmin vielä
pulppuilevaan ja kohoavaan tummaan pikeen. Hän oli huumautunut
nähdessään sellaisen hirveän joukon äkkiä vajoavan ja katoavan
näkyvistä. Hän oli näkevinään lukemattomien jättiläisolentojen
kokoutuneina toinen toisensa päälle lepäämään kauan kestävää untaan
tuolla syvyyksissä. Viimein hän pudisti itseään, pyyhki karvaisella
kädellä silmiään ja huusi heimolle, että kaikki oli hyvin. Sitten hän
asettui uudelleen etumaiseksi ja johti heitä hitaasti ja varovasti tuon
peloittavan tasangon poikki, kunnes he saapuivat kaunismetsäisen ja
purorikkaan kukkulan suojaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.