Title: Soanan kerettiläinen
Author: Hauptmann, Gerhart
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Soanan kerettiläinen" ***


SOANAN KERETTILÄINEN

Kirj.

Gerhart Hauptmann


Suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.



Pyrkiessään Monte Generoson huipulle matkailijan sopii lähteä joko
Mendrisiosta tai Capolagosta hammasrataa myöten tai Bissonesta Soanan
kautta, missä tie on kaikkein vaivalloisin. Koko alue kuuluu Tessiniin,
Sveitsin kantoniin, jonka väestö on italialaista.

Ylhäällä vuoristokiipeilijät varsin usein kohtasivat silmälaseja
käyttävän vuohipaimenen, jonka ulkomuoto oli muutoinkin huomiota
herättävä. Hänen ruskettuneesta ihostaan huolimatta saattoi hänen
kasvoistaan huomata, että hän oli sivistynyt mies. Hän muistutti
paljonkin Sienan tuomiokirkossa olevaa, Donatellon luomaa Johannes
Kastajan pronssikuvaa. Hänen hiuksensa olivat tummat ja valuivat
kiharaisina ruskeille hartioille. Hänen pukunaan olivat vuohentaljat.

Kun joukko vieraita lähestyi tätä ihmistä, vuoristo-oppaat nauroivat jo
etukäteen. Ja kun matkailijat hänet sitten näkivät, puhkesivat he usein
sopimattomasti meluamaan tai äänekkään vaativaisesti uhittelemaan;
heistä miehen omituinen ulkonäkö antoi heille siihen oikeuden. Paimen
ei heistä piitannut. Tavallisesti hän ei edes kääntänyt päätänsä.

Kaikki vuoristo-oppaat näyttivät oikeastaan olevan hänen kanssaan
hyvissä väleissä. Monesti he kapusivat hänen luoksensa ja antautuivat
keskustelemaan hänen kanssaan tuttavallisesti. Kun vieraat heidän
palattuaan tiedustelivat, mikä omituinen pyhimys se mies oli, pitivät
he asian enimmäkseen omina tietoinaan, kunnes hän oli häipynyt
näkyvistä. Mutta ne matkailijat, joiden uteliaisuus oli vielä silloin
vireillä, saivat nyt tietää, että tällä miehellä on hämärä menneisyys,
että kansan keskuudessa hänet tunnettiin »Soanan kerettiläisen»
nimellä ja että hän nautti taikauskoisen pelon sekaista, epäiltävää
kunnioitusta.

Kun näiden sivujen julkaisija vielä oli nuori ikävuosiltaan ja hänellä
oli onni tiheämmin viettää ihania viikkoja kauniissa Soanassa, hän
luonnollisesti joutui tuontuosta kiipeämään Generoso-vuorelle ja eräänä
päivänä kohtaamaan myös niin sanotun »Soanan kerettiläisen». Eikä
hän unohtanut miehen näkyä. Ja hänen saatuaan miehestä kaikenlaisia
ristiriitaisia tietoja kypsyi hänessä päätös tavata hänet uudelleen,
jopa yksinkertaisesti käydä häntä katsomassa.

Kirjoittajan tätä aikomusta vahvisti muuan Sveitsin saksalainen,
Soanan lääkäri, joka vakuutti, että omituinen erakko ei pannut
pahakseen sivistyneiden ihmisten käyntejä luonansa. Lääkäri itsekin
oli kerran pistäytynyt häntä tapaamassa. »Oikeastaan minun pitäisi
olla hänelle äkeissäni», virkkoi hän, »koska se miekkonen tuhertelee
minun ammattialallani. Mutta hän asuu kovin korkealla vuoristossa,
niin kovin kaukana ja häneltä, Jumalan kiitos, käyvät vain ne harvat
salaa kysymässä neuvoa, jotka eivät arkaile ottaessaan vaikkapa
paholaisen parantajakseen.» Tohtori jatkoi: »Teidän täytyy tietää, että
kansan keskuudessa uskotaan hänen lupautuneen paholaiselle. Eivätkä
hengellisen säädyn miehet koeta tätä luuloa hälventää, koska se on
heistä lähtöisin. Alkuaan, väitetään, tämä mies joutui pahojen taikojen
valtaan, niin että hänestä itsestään on muka tullut paatunut heittiö ja
paholaismainen taikojentekijä. Minä puolestani en ole havainnut hänellä
pukinsorkkia enkä sarvia.»

Kirjoittaja muistaa vielä tarkoin käyntinsä tämän merkillisen ihmisen
luona. Ensimmäinen tapaaminen oli erikoislaatuinen. Poikkeukselliset
olosuhteet antoivat sille sattuman luonteen. Vieras nimittäin
havaitsi eräässä polun jyrkässä kohdassa edessään avuttomana seisovan
emävuohen, joka juuri oli synnyttänyt karitsan, samalla kun toinen
karitsa oli tulossa. Yksin jäänyt emo, joka hädässään silmäili
pelottomasti, ikäänkuin olisi odottanut häntä avukseen, ja valtavan
jylhän kalliomaiseman keskellä sattuneen synnytyksen yleinen, syvän
salaperäinen tuntu tekivät häneen hyvin voimakkaan vaikutuksen. Mutta
hän joudutti askeliaan, sillä hän päätteli tämän eläimen varmaankin
kuuluvan omituisen paimenen laumaan ja halusi huutaa viimeksi mainitun
avuksi. Hän kohtasi erakon vuohiensa ja nautojensa keskellä, kertoi
hänelle näkemästään ja opasti hänet synnyttävän vuohen luokse, jonka
takana ruohikolla jo lepäsi toinenkin karitsa märkänä ja verisenä.

Varmoin ottein kuin lääkäri, sääliväisen lempeästi kuin laupias
samarialainen isäntä nyt hoiteli eläintänsä. Odotettuaan määrätyn ajan
hän otti äsken syntyneet karitsat kainaloihinsa ja lähti verkkaan
kulkien asunnolleen ja raskaita utareitaan melkein maata pitkin
laahaava emä seurasi mukana. Vierasta hän kiitti mitä ystävällisimmin
ja myöskin vastustelua kuuntelematta pyysi hänet mukaansa.

Erakko oli pystyttänyt useita rakennuksia hänelle kuuluvalle
alppirinteelle. Eräs niistä muistutti ulkonäöltään karkeasti kyhättyä
kivikasaa. Sen sisällä oli kuivia ja lämpimiä navettoja. Sinne
vietiin vuohiemo ja kilit, kun taas vieras saatettiin ylempänä
sijaitsevalle, valkeaksi sivellylle, kuutiomaiselle röykkiölle, joka
oli viiniköynnösten peittämällä pengermällä Generoson seinämän varassa.
Oven läheisyydessä pursusi vuoresta käsivarren paksuinen vesisuihku,
joka täytti vedellä valtavan, kalliosta hakatun kivialtaan. Tämän
altaan vieressä sulki raudoitettu ovi tien vuorenonkaloon, joka, kuten
pian kävi ilmi, oli kellariholvi.

Tältä paikalta, joka laaksosta katsottuna näytti väikkyvän
luoksepääsemättömän korkealla, oli ihana näköala, josta tämän
kirjoittaja ei kuitenkaan halua puhua. Mutta ensi kerran siitä
nauttiessaan hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja puhkesi senjälkeen
äänekkäästi huudahtelemaan ihastuksesta joutuen sitten jälleen
sanattoman ihmettelyn valtaan. Hänen isäntänsä taas, joka juuri sillä
hetkellä palasi ulko-ilmaan käytyään noutamassa jotakin asunnosta,
näytti nyt äkkiä alkaneen liikkua hiljaisemmin. Tämä asianlaita, kuten
isäntänsä koko hiljainen, rauhallinen käyttäytyminen yleensä, ei jäänyt
vieraalta havaitsematta. Se merkitsi hänelle kehotusta säästellä
sanojaan, kysellä niukasti. Hän piti jo nyt tästä eriskummaisesta
vuoristopaimenesta liiaksi antautuakseen siihen vaaraan, että
vieraannuttaisi hänet itsestään pelkästään näyttämällä olevansa utelias
tai tungettelevainen.

Vielä nytkin näkee silloinen vieras penkereellä olevan, penkkien
ympäröimän pyöreän kivipöydän. Hän näkee sen ja kaikki »Soanan
kerettiläisen» sille levittämät herkut: mitä ihastuttavimman stracchino
di leccon, oivallisen italialaisen vehnäleivän, salamimakkarat,
oliivit, viikunat ja mispelit sekä lisäksi hänen äsken luolasta
noutamansa ruukun täynnä punaviiniä. Pöytään istuuduttaessa
katsoi vuohennahkaan pukeutunut, pitkähiuksinen, parrakas isäntä
sydämellisesti vieraansa silmiin tartuttuaan sitä ennen hänen oikeaan
käteensä ikäänkuin osoittaakseen mieltyneensä häneen.

Kukapa tietää, mitä kaikkea tämän ensimmäisen kestityksen aikana
puheltiin. Vain muutamia seikkoja jäi muistiin. Vuoripaimen toivoi,
että häntä nimitettäisiin Ludovicoksi. Hän kertoi kaikenlaista
Argentiinasta. Kun kerran Angelus-kellojen soitto kaikui alhaalta
laaksosta, hän lausui huomautuksen tästä »alituiseen ärsyttävästä
hälystä». Kerran hänen huuliltaan luiskahti Senecan nimi. Hiukan
kosketeltiin myös Sveitsin politiikkaa. Lopuksi erakko halusi tietää
kaikenlaista Saksasta, koska se oli vieraan kotimaa. Kun vieraan
aikaisemmin tekemänsä päätöksen mukaan oli aika sanoa jäähyväiset,
virkkoi isäntä: »Olette aina tervetullut luokseni.»

Vaikkakin näiden sivujen kirjoittaja olisi, sitä hän ei halua salata,
kovin mielellään toivonut kuulevansa tämän ihmisen elämäntarinan, mitä
hän ei tahdokaan salata, hän myös varoi uusilla käynneillään millään
tavoin paljastamasta tuntevansa mielenkiintoa sitä kohtaan. Hänen
satunnaisesti keskustellessaan Soanassa sikäläisten asukkaiden kanssa
hänelle oli kerrottu muutamia ulkonaisia tosiseikkoja, joiden piti olla
syynä siihen, että Ludovicoa nimitettiin »Soanan kerettiläiseksi»;
hänestä sitävastoin oli paljon tärkeämpää saada selville, missä
mielessä tämä nimitys oli oikeutettu ja mistä omituisista sisäisistä
kohtaloista, mistä erikoisesta filosofiasta Ludovicon elämänmuoto
juonti juurensa. Hän pidättyi kuitenkin kyselemästä ja onkin saanut
siitä runsaan palkkion.

Hän kohtasi Ludovicon useimmiten yksin, joko laumansa eläinten
parissa tai majansa luona. Joitakin kertoja hän tapasi erakon
lypsämässä Robinsonin tapaan omin käsin vuohiaan. Tai hän pani uuhen
imemään vastaan hangoittelevaa emoa. Silloin hän näytti täysin
antautuneen vuoristopaimenen ammattiin: hän riemuitsi vuohesta, joka
laahasi pullottavia utareitaan maata pitkin, ja pukista, milloin
se oli tulistunut ja innoissaan. Eräästä hän sanoi: »Eikö se näytä
samanlaiselta kuin itse paholainen? Katsokaahan sen silmiä! Mikä voima,
mikä kiukun, vimman ja ilkeyden säihky! Ja samalla mikä pyhä tuli!»
Mutta tämän kirjoittajasta tuntui siltä kuin puhujan silmissä olisi
tuikkinut samanlainen hornanliekki, jota hän oli nimittänyt »pyhäksi
tuleksi». Hänen hymynsä sai jäykän ja tuiman piirteen, hän näytti
valkeat, uhkeat hampaansa ja joutui samalla eräänlaiseen unohduksen
tilaan, kun hän tarkasteli jotakin demonista matadoriaan ammattimiehen
silmällä hyödyllisen työnsä lomassa.

Usein »kerettiläinen» soitti huilua, ja vieras kuuli sen yksinkertaiset
sävelsarjat jo lähestyessään. Sellaisessa tilanteessa keskustelu
luonnollisesti kääntyi musiikkiin, ja paimen kehitteli kummallisia
mielipiteitä. Ollessaan laumansa keskellä Ludovico ei milloinkaan
puhunut mistään muusta kuin eläimistään ja niiden tavoista,
paimenammatista ja sen tehtävistä. Varsin usein hän innostui puhumaan
eläinten psykologiasta ja paimenten elintavoista, kosketellen ammoin
sitten menneitä aikoja ja paljastaen harvinaisen laajat opilliset
tietonsa. Hän puhui, kuinka Apollo hoiti karjalaumoja Laomedonin ja
Admetoksen palveluksessa, oli renki ja paimen. »Haluaisinpa tietää,
millaisella soittimella hän silloin soitteli laumoilleen.» Ja hän
lopetti ikäänkuin olisi haastellut jostakin todellisesta: »Jumaliste,
olisinpa mielelläni häntä kuunnellut.» Juuri sellaisina tuokioina tämä
pörröinen erakko ehkä saattoi herättää sellaisen vaikutelman, ettei
hänen ymmärryksensä ollut ihan täydellinen. Toisaalta tämä ajatus
tuntui eräällä tavoin oikeutetulta, kun hän todisti, kuinka monin
tavoin soitolla voidaan karjalaumaan vaikuttaa ja sitä ohjata. Toisilla
sävelillä hän ajoi eläimet liikkeelle, toisilla sai ne rauhoittumaan.
Sävelillä hän kutsui ne kaukaa luoksensa, sävelillä hän pani ne
hajaantumaan tai hänen kintereilleen sulloutuneina tulemaan hänen
jäljessään.

Sattui sellaisiakin käyntejä, joiden aikana ei puhuttu juuri ollenkaan.
Kerran, kun kesäkuisen iltapäivän painostava helle oli kohonnut aina
Generoson laitumille saakka, oli Ludovico lepäävien, märehtivien
laumojensa keskellä itsekin pitkällään autuaallisen raukeuden tilassa.
Hän vain katsahti tulijaan ja viittauksella kehotti myös häntä
ojentautumaan pitkäkseen ruohikkoon. Sitten kun se oli tapahtunut
ja molemmat olivat levänneet tuokion äänettöminä, hän alkoi kohta
verkkaisesti puhella seuraavaan tapaan:

»Tehän tiedätte, että Eros on Kronosta vanhempi ja myös mahtavampi.
— Tunnetteko tämän ympärillämme vallitsevan äänettömän hehkun? Eros!
— Kuuletteko heinäsirkan soiton? Eros!» — Samassa silmänräpäyksessä
vilahti hiljaisen polun poikki kaksi sisiliskoa, toinen toistaan
ajaen. Hän toisti: »Eros! Eros!» — Ja ikäänkuin hänen komennuksestaan
nousi kaksi vankkaa pukkia, alkaen ahdistaa toisiaan kiemuraisilla
sarvillaan. Hän salli niiden kamppailla, vaikka ottelu kävikin yhä
tulisemmaksi. Puskemisen kolaukset kävivät yhä äänekkäämmiksi ja
tiheämmiksi. Ja taaskin hän virkkoi: »Eros! Eros»!

Ja nyt tunkeutui vieraan korviin ensi kerran sanoja, joita hän kuunteli
ihan erityisesti, koska ne loivat tai ainakin tuntuivat luovan jonkin
verran valoa siihen kysymykseen, minkä tähden Ludovicoa rahvaan
keskuudessa nimitettiin »kerettiläiseksi». »Mieluummin», hän sanoi,
»palvon elävää pukkia tai elävää härkää kuin hirsipuussa riippuvaa
vainajaa. Minun aikakauteni ei tee niin. Minä vihaan, minä halveksin
tätä aikaa. Jupiter Ammon kuvattiin oinaansarvisena. Fanilla on
pukinjalat, Bacchuksella häränsarvet. Tarkoitan roomalaisten Bacchus
Tauriformista eli Tauricornista. Mithra, auringon jumala, on kuvattu
häräksi. Kaikki kansat ovat kunnioittaneet härkää, pukkia, oinasta ja
vuodattaneet uhreissaan niiden pyhää verta. Siihen minä sanon: oikein!
— Sillä synnyttävä voima on korkein voima, synnyttävä voima on luova
voima, synnyttäminen ja luominen ovat sama asia. Totta kyllä, tämän
voiman palvonta ei ole ollenkaan samaa kuin munkkien ja nunnien kylmä
lörpötys. Uneksin kerran Lakshmista, Vishnun vaimosta, joka tuli
ihmiseksi Sita-nimisenä. Papit kuolivat hänen syleilyihinsä. Olen
ohimennen oppinut tuntemaan jonkin verran kaikenlaisia mysteerejä,
mustan, vihreässä ruohossa tapahtuvan siitoksen, helmiemonvärisen
hekuman, ihastuksien ja huumausten mysteerejä, keltaisten
maissinjyvien, kaikkien hedelmien, kaikkien tulvien, yleensä kaikkien
värien salaisuuksia. Olisin saattanut mylviä tuskan hulluudessa
nähdessäni säälimättömän, kaikkivaltiaan Sitan. Luulin kuolevani
himosta.»

Tämän avomielisen purkauksen aikana tuntui näiden rivien kirjoittajasta
siltä kuin hän olisi ollut kuuntelemassa vasten tahtoaan. Hän nousi
pystyyn ja lausui muutamia sanoja, joiden piti tehdä uskottavaksi,
ettei hän ollut kuullut toisen yksinpuhelua, vaan että hänen
ajatuksiaan olivat askarruttaneet muut asiat. Senjälkeen hän tahtoi
sanoa jäähyväiset. Ludovico ei sitä sallinut. Ja niinpä sitten
vuoripengermällä alkoi jälleen kestitys, joka tällä kertaa kuitenkin
sukeutui merkitykselliseksi ja unohtumattomaksi.

Vieras opastettiin jo heti alussa asuntoon, jo aikaisemmin kuvatun
kuutiomaisen rykelmän sisälle. Se oli nelikulmainen ja siisti; siellä
oli kamiina, ja se muistutti oppineen yksinkertaista työhuonetta.
Esillä oli mustetta, kynä, paperia ja vähäinen kokoelma kirjoja,
etupäässä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksia. »Minkä
tähden minun pitäisi salata teiltä sitä», alkoi paimen, »että olen
hyvästä suvusta, että nuoruuteni oli harhaan johdettu ja että olen
saanut opillista sivistystä? Luonnollisesti haluaisitte tietää, miten
olen muuttunut luonnottomasta ihmisestä luonnolliseksi, vangista
vapaaksi, tuhoon sortuneesta ja nyreästä onnelliseksi ja tyytyväiseksi?
Ja sen, miksi olen sulkeutunut pois yhteiskunnasta ja kristikunnasta?»
Hän nauroi ääneen. »Kenties vielä kerran kirjoitan kääntymyksen!
historian.» Vieras, jonka jännitys oli kohonnut korkeimmilleen,
huomasi äkkiä jälleen joutuneensa kauas päämäärästään. Hänelle saattoi
siihen nähden olla vain vähän apua siitä isännän lopuksi lausumasta
selityksestä, että hänen uudistumisensa syy oli luonnollisten symbolien
palvominen.

Kallion varjostamalla pengermällä, altaan vierellä, jonka reunoilta
solisi vettä, suloisessa viileydessä oli nautittu runsaampi ateria kuin
ensi kerralla: savustettua kinkkua, juustoa ja vehnäleipää, viikunoita,
tuoreita mispeleitä ja viiniä. Oli tarinoitu monenlaisista asioista,
ei remuisesti, vaan hiljaisen hilpeästi. Vihdoin korjattiin ruuat
kiviseltä pöydältä. Mutta sitten tuli hetki, jonka tämän kirjoittaja
muistaa kuin äsken tapahtuneen.

Hoitamattomine, pitkine hiuksineen ja partoineen sekä vuota pukunaan
tämä pronssinväriseksi paahtunut paimen teki, kuten tiedetään,
villiintyneen vaikutuksen. Häntä on verrattu Donatellon Johannekseen.
Itse asiassa hänen ja tuon Johanneksen kasvoissa olikin piirteiden
hienouteen nähden paljon samanlaista. Ludovico oli oikeastaan
lähempää katsottuna kaunis, jos vain saattoi sivuuttaa silmälasien
rumentavan vaikutuksen. Mutta niistä taas sai hänen koko olemuksensa
hieman koomillisen piirteen lisäksi arvoituksellisesti poikkeavan ja
kiehtovan tunnun. Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, tapahtui koko
ihmisessä muutos. Jos hänen ruumiinsa pronssimaisuus oli ilmennyt
myöskin eräänlaisena piirteiden jäykkyytenä, niin se väistyi sikäli,
että hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja nuorentuivat. Hän hymyili,
ja hänen hymyssään oli, voisi sanoa, poikamaisen häveliäisyyden
vivahdus. »Sitä, mitä nyt teille esitän», sanoi hän, »en ole ehdottanut
vielä ainoallekaan muulle ihmiselle. Mistä äkkiä sain tällaisen
rohkeuden, sitä en oikeastaan tiedä itsekään. Vanhasta, menneiltä
ajoilta periytyvästä tottumuksesta lueskelen vielä silloin tällöin
ja käyttelenpä myös mustetta ja kynää. Niinpä olen talvisaikaan
joutohetkinäni kirjoittanut muistiin koruttoman tarinan tapahtumasta,
joka kuuluu sattuneen täällä Soanassa ja sen ympärillä kauan ennen
minun aikaani. Teistä se tuntuu äärimmäisen yksinkertaiselta,
mutta minua se kiehtoi monista syistä, joihin en nyt tahdo kajota.
Vastatkaahan lyhyesti ja avoimesti: suostutteko vielä kerran lähtemään
seurassani majaani ja oletteko taipuvainen tuhlaamaan hiukan aikaanne
tähän tarinaan, joka minullekin on jo hyödyttömästi maksanut useita
tunteja? En haluaisi neuvoa teitä sitä tekemään, vaan päinvastoin.
Muuten, jos käskette, otan jo nyt käsikirjoitusliuskani ja heitän ne
tuonne kuiluun.»

Niin ei tietenkään käynyt. Hän otti viiniastian, meni vieraineen
sisälle, ja he istuutuivat vastakkain. Vuoristopaimen oli levittänyt
munkkimaisella käsialalla paksulle, hienoimmasta vuohennahasta
valmistetuille liuskoille kirjoitetun käsikirjoituksen. Ikäänkuin
itseään rohkaistakseen hän joi vielä kerran vieraan terveydeksi,
ennenkuin hän työntyi irti rannasta solahtaakseen kertomuksen virtaan,
ja aloitti sitten leppoisalla äänellä.

       *       *       *       *       *

_Vuoristopaimenen kertomus_.

Lugano-järven yläpuolella erään jyrkänteen partaalla on monien muiden
joukossa pieni vuoristokylä, johon järven rannalta päästään jyrkkää,
mutkittelevaa vuoristopolkua myöten noin tunnissa. Tällä paikkakunnalla
samoin kuin ympäristön useimmilla italialaisseuduilla talot ovat
sekavia, harmaita kivi- ja soraraunioita, ja niiden julkisivut ovat
rotkomaiseen laaksoon päin, jonka muodostavat niiden alueen niityt ja
pengermät ja toisella puolen korkealle kohoavan vuorijättiläisen Monte
Generoson valtava jyrkänne.

Tähän laaksoon, juuri siellä, missä se tosiaankin päättyy ahtaaksi
rotkoksi, purkautuu hyvinkin sadan metrin korkeudesta vesiputous,
jonka voimakkuus vaihtelee päivän- ja vuodenaikojen sekä kulloinkin
vallitsevien ilmavirtojen mukaan ja jonka kohina on paikan alituisena
soittona.

Tähän seurakuntaan oli kauan aikaa sitten määrätty noin
viisikolmattavuotias pappi, jonka nimi oli Francesco Vela. Hän oli
syntynyt Ligornettossa, siis Tessinissä, ja saattoi kerskua olevansa
sen siellä asuvan suvun jäsen, johon yhtyneen Italian maineikkain, myös
siellä syntynyt ja lopulta siellä kuollutkin kuvanveistäjä kuului.

Tämä nuori pappi oli viettänyt nuoruutensa sukulaistensa luona
Milanossa ja opiskeluaikansa Sveitsin ja Italian pappisseminaareissa.
Äidiltään, joka oli jaloa sukua, hän oli perinyt vakavamielisen
luonteenlaatunsa, joka jo aikaisin saattoi hänet ilman epäilyjä
uskonnolliseen kutsumukseen.

Francesco, joka käytti silmälaseja, kunnostautui oppilaskumppaniensa
enemmistöön verrattuna, osoittautuen esimerkillisen ahkeraksi,
elämäntavoiltaan ankaraksi ja hurskaaksi. Jopa hänen äitinsäkin täytyi
hänelle säälien huomauttaa, että koska hänestä tulisi pappi eikä
munkki, hänen toki sopi suoda itselleen hieman elämäniloa ja ettei hän
oikeastaan ollut velvollinen noudattamaan tiukimpia luostarisääntöjä.
Mutta niin pian kuin hänet oli vihitty papiksi, oli hänen ainoa
toivomuksensa löytää mahdollisimman syrjäinen seurakunta siellä
eräänlaisena erakkona sydämensä pohjasta pyhittäytyäkseen vielä entistä
suuremmassa määrin palvelemaan Jumalaa, hänen Poikaansa ja tämän pyhää
Äitiä.

Kun hän sitten oli saapunut vähäiseen Soanaan ja sijoittunut kirkkoon
liittyvään pappilaan, huomasivat vuoristolaiset pian, että hän oli
kokonaan toista maata kuin edeltäjänsä. Jo ulkonaisesti, sillä tuo
toinen oli ollut vankkatekoinen, härkämäinen talonpoika, joka oli
pitänyt paikkakunnan somat vaimot ja neidot itselleen kuuliaisina
tyyten toisenlaisilla keinoilla kuin kirkollisilla sovituksilla ja
rangaistuksilla. Francesco sitävastoin oli kalpea ja hento. Hänen
silmänsä olivat syvällä. Hänen huono-ihoisilla poskipäillään helottivat
kuumeiset täplät. Lisäksi olivat silmälasit, jotka yksinkertaisten
ihmisten silmissä vieläkin ovat opettajanankaruuden ja oppineisuuden
tunnusmerkki. Neljässä tai kuudessa viikossa hän oli omalla tavallaan
saanut paikkakunnan aluksi hiukan vastaan hangoitelleet vaimot ja
tyttäret valtaansa, jopa vielä suuremmassa määrin kuin edeltäjänsä.

Heti kun Francesco astui kirkon vieressä olevan pappilan pienestä
portista kadulle, kertyi useimmiten jo silloin hänen ympärilleen lapsia
ja vaimoja, jotka todella kunnioittavasti suutelivat hänen kättänsä.

Ja päivän mittaan kirkon pieni soittokello kutsui hänet rippituoliin
niin useita kertoja, että hänen äskettäin palvelukseen otettu,
lähes seitsenkymmenvuotias taloudenhoitajattarensa viehättyi sitä
kummastelemaan; hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka paljon enkeleitä
muutoin jokseenkin turmeltuneessa Soanassa oli piillyt. Lyhyesti
sanoen, nuoren pastori Francesco Velan maine levisi myös sangen
laajalle ympäristöön, ja häntä alettiin varsin pian pitää pyhimyksenä.

Kaiken tämän ei Francesco sallinut vaikuttaa itseensä eikä
missään nimessä antautunut hellimään mitään muita ajatuksia kuin
velvollisuuksiensa tyydyttävää noudattamista. Hän toimitti messunsa,
suoritti aina laimentumattoman innokkaasti kaikki jumalanpalveluksen
kirkolliset tehtävät ja — pieni kouluhuone oli pappilassa — huolehti
lisäksi maallisen kouluopetuksen tehtävistä.

Eräänä iltana maaliskuun alussa soitettiin pappilaan ovikelloa
hyvin rajusti, ja kun taloudenhoitajatar meni avaamaan ja valaisi
lyhdyllään huonoa säätä, seisoi ovella hieman villiintynyt mies,
joka halusi puhutella kirkkoherraa. Suljettuaan ensin portin jälleen
palvalijatarvanhus lähti nuoren isäntänsä luokse ilmoittamaan myöhäistä
vierasta ihan silminnähtävästi levottomana. Mutta Francesco oli ottanut
velvollisuudekseen muun muassa sen, ettei hän torjunut luotansa
ketään, joka tarvitsi hänen apuaan, olipa avuntarvitsija kuka tahansa,
ja virkkoi vain lyhyesti, kohottaen katsettaan jonkun kirkko-isän
kirjoituksista: »Mene, Petronilla, tuo hänet sisälle!»

Pian senjälkeen seisoi kirkkoherran pöydän edessä noin
nelikymmenvuotias mies, jonka ulkoasu oli samanlainen kuin seudun
rahvaan, mutta paljon huolimattomampi, niin, kokonaan laiminlyöty.
Mies oli avojaloin. Repaleisia, sateesta likomärkiä housuja piti
hihna kiinni vyötäisillä. Paidan napit olivat auki. Ruskea, karvainen
rinta jatkui pörröiseksi kurkuksi ja mustan, tuuhean parran ja tukan
ympäröimiksi kasvoiksi, joista kiilui kaksi tummahehkuista silmää.

Kangaspaloista kyhätyn, sateen liottaman nuttunsa mies oli paimenten
tapaan kiinnittänyt vasemmalle olalleen, samalla kun hän ruskeissa,
kovissa kourissaan kiihtyneesti pyöritteli useiden vuosien tuulten ja
tuiskujen haalistamaa, kokoon rypistettyä, pientä huopahattua. Pitkän
ryhmysauvansa hän oli jättänyt oven ulkopuolelle.

Kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, purki mies hurjistunein ilmein
suustansa käsittämättömän ryöpyn karkeita ääniä ja sanoja, jotka
tosin kuuluivat sen seudun murteeseen, mutta kuitenkin sen sellaiseen
muunnokseen, joka Soanassa syntyneestä taloudenhoitajattarestakin
kuulosti vieraalta kieleltä.

Nuori pappi, joka pöydällä palavan, pienen lamppunsa viereltä oli
silmäillyt vierastaan tarkkaavaisesti, koetti turhaan päästä selville
miehen asiasta. Hyvin kärsivällisesti hän vihdoin sai lukuisilla
kysymyksillä selville sen verran, että vieras oli seitsemän lapsen
isä ja olisi mielellään tahtonut tuoda niistä muutamia nuoren papin
kouluun. Francesco kysyi: »Mistä olette?» Ja kuultuaan hätäisen
vastauksen: »Olen Soanasta», hän hämmästyi ja lausahti: »Se ei ole
mahdollista! Tunnen jokaisen paikkakuntalaisen, mutta teitä ja
perhettänne en tunne.»

Paimen, talonpoika tai mikä hän lienee ollut, esitti nyt
asuinpaikastaan lukuisilla eleillä säestetyn, intomielisen kuvauksen,
josta Francesco ei kuitenkaan viisastunut. Hän arveli vain: »Jos te
olette soanalainen ja lapsenne ovat saavuttaneet lainmukaisen iän,
olisi heidät ilman tätäkin pitänyt jo aikoja sitten tuoda kouluuni.
Ja olisihan minun pitänyt nähdä teidät tai vaimonne tai lapsenne
jumalanpalveluksien aikana kirkossa, messussa tai ripillä.»

Tällöin mies revähdytti silmänsä levälleen ja puristi huulensa
vastakkain. Vastauksen sijasta hän puhalsi henkeä ikäänkuin
hätääntyneestä ja ahdistuneesta rinnasta.

»No niin, kirjoitan siis nimenne muistiin. Mielestäni teitte kauniisti,
kun itse tulitte tänne ja ryhdyitte toimenpiteisiin, jotta lapsenne
eivät jäisi tietämättömiksi ja mahdollisesti jumalattomiksi.»
Nuoren kirkonmiehen lausuttua nämä sanat ryysyläinen alkoi röhistä
kummalliseen, melkein eläimelliseen tapaan, niin että se vapisutti
hänen ruskeata, jäntevää, melkeinpä atleettimaista ruumistaan. — »No
niin», Francesco toisti hämmästyneenä, »merkitsen nimenne muistiin ja
otan asiasta selkoa». Hän näki, kuinka tuntemattoman punertuneista
silmännurkista vierähti kyynel toisensa jälkeen ruokkoamattomille
kasvoille.

»Hyvä on, hyvä on», sanoi Francesco, joka ei osannut selittää vieraansa
kiihtymystä ja oli sen johdosta pikemminkin levoton kuin liikuttunut
— »hyvä on, hyvä, asiaanne tutkitaan. Mainitkaa vain nimenne, hyvä
mies, ja lähettäkää lapsenne huomenna varhain luokseni!» Puhuteltu
pysyi senjälkeen vaiti ja katsoi Francescoon pitkään kasvoillaan
neuvottomuuden ja tuskastumisen ilme. Pastori kysyi vielä kerran: »Mika
on nimenne? Sanokaa se!»

Hengenmiehen huomiota oli alusta alkaen kiinnittänyt se, että hänen
vieraansa liikkeistä kuvastui jotakin arkailevaa ja samalla vainottua.
Kun hänen nyt piti ilmaista nimensä ja ulkoa kiviseltä käytävältä
samassa kuului Petronillan askelia, hän vavahti, ja yleensä hän näytti
yhtä pelokkaalta kuin tavallisesti vain mielenvikaiset ja rikolliset.
Hän näytti vainotulta. Hän näytti poliisien käsistä paenneelta mieheltä.

Kuitenkin hän otti paperipalasen ja pastorin kynän, käänsi omituisesti
selkänsä valolle ja meni pimentoon, ikkunan ääreen, johon kantautui
alhaalta puron ja kauempaa Soanan putouksen kohinaa, piirsi
ikkunalaudalla paperille jotakin hiukan vaivalloisesti, mutta kuitenkin
luettavasti ja ojensi sen sitten päättäväisesti papille. Tämä sanoi:
»Hyvä!» ja tehden ristinmerkin, lisäsi: »Menkää rauhaan!» Villi poistui
ja jätti jälkeensä tuoksupilven, jossa tuntui salamimakkaran, sipulin,
puuhiilensavun, vuohien ja navetan haju. Heti hänen mentyään Francesco
tempaisi ikkunan auki.

Seuraavana aamuna Francesco oli, kuten aina, lukenut messunsa, sen
jälkeen vähän levähtänyt, sitten nauttinut niukan aamiaisensa, ja
pian senjälkeen hän oli matkalla sindacon, pormestarin, asunnolle,
jonne piti mennä hyvissä ajoin, jos mieli hänet tavata. Hän
nimittäin matkusti joka päivä alhaalla järven rannalla sijaitsevalta
rautatieasemalta Luganoon, jossa hänellä oli erään vilkkaimman kadun
varrella tessiniläisen juuston tukku- ja vähittäiskauppa.

Aurinko paistoi pienelle, ihan kirkon vieressä olevalle aukeamalle,
jossa kasvoi vanhoja, silloin vielä lehdettömiä kastanjapuita ja joka
samalla oli paikkakunnan tori. Lapsia istui muutamilla kivipenkeillä ja
leikki siellä täällä, samalla kun äidit ja vanhemmat tyttäret pesivät
vaatteita antiikkisen, marmorisen sarkofagin ääressä, jonka reunoilta
valui siihen runsaasti virtaavaa, kylmää vuoristovettä, ja kantoivat
sieltä pestyjä vaatteita korissa kuivumaan. Maa oli märkää, sillä
edellisenä päivänä oli satanut lumihiutaleiden sekaista vettä, ja taas
Monte Generoson mahtava kalliojyrkänne kohosi uuden lumen peittämänä
laaksorotkon toisella puolen, omissa luoksepääsemättömien rinteiden
luomissa varjoissaan, ja huokui tänne raikasta lumi-ilmaa.

Nuori pappi meni katse maahan luotuna pesijättärien ohitse, joiden
äänekkäisiin tervehdyksiin hän vastasi nyökäten. Ympärilleen
tungeksivia lapsia hän katseli iäkkään henkilön tapaan silmälasiensa
ylitse ja antoi heille silmänräpäykseksi kätensä, johon he kaikki
innokkaasti ja hätäisesti pyyhkivät huuliaan. Aukiolta alkaen pääsi
paikkakunnalla liikkumaan vain muutamia kapeita kujia myöten. Mutta
pääkadullakin saattoi ajaa ainoastaan pienillä ajoneuvoilla, ja
niilläkin vain sen etuosassa. Taempana katu kapeni ja kävi lisäksi
niin jyrkäksi, että sitä pitkin mahtui enää kulkemaan korkeintaan
kuormattu muuli. Tämän katupahasen varrella oli vähäinen rihkamakauppa
ja sveitsiläinen postitoimisto.

Postinhoitaja, joka oli seurustellut Francescon edeltäjän kanssa mitä
toverillisimmin, tervehti Francescoa ja sai häneltä vastatervehdyksen,
mutta kuitenkin vain sillä tavoin, että hengenmiehen vakavuuden ja
maallikon leveän ystävällisyyden välillä säilyi täysi välimatka. Vähän
matkaa postin toisella puolella pappi poikkesi surkealle sivukujalle,
joka vei pelottavan jyrkästi alaspäin isompina ja pienempinä portaina
avonaisten vuohitallien ja kaikenlaisten likaisten, ikkunattomien,
kellarimaisten onkaloiden ohitse. Kanat kaakottivat, kissat istuivat
lahonneille parvekkeille ripustettujen maissintähkänippujen alla.
Siellä täällä määkyi vuohi tai ammui lehmä, jota jostakin syystä ei
ollut viety muun karjan mukana laitumelle.

Saattoi hämmästyä, kun tultuaan tästä ympäristöstä ja astuttuaan
kapeasta portista pormestarin taloon näki edessään rivin pieniä,
holvattuja saleja, joiden laipioihin käsityöläiset olivat Tiepoloksen
tyyliin maalanneet runsaasti kuvioita. Korkeat ikkunat ja lasiovet,
pitkillä, punaisilla verhoilla koristetut, veivät näistä aurinkoisista
huoneista yhtä aurinkoiselle, avoimelle pengermälle, jota somistivat
ikivanhat, kartiomaisiksi leikatut puksipuut ja ihanat laakeripensaat.
Kuten kaikkialla, niin täälläkin kuuli vesiputouksen miellyttävän
kohinan, ja täälläkin oli vastassa sama jylhä kallioseinämä.

Sindaco, sor Domenico oli hyvinpukeutunut, iältään viidennen
vuosikymmenen puolivälissä oleva, rauhallinen mies, joka vajaa
neljännesvuosi sitten oli mennyt toistamiseen avioliittoon. Kaunis,
kukoistava, kaksikolmattavuotias rouva, jonka Francesco oli tavannut
puhtaassa keittiössä aamiaisen valmistuspuuhissa, saattoi hänet
puolisonsa luokse. Kun tämä oli kuullut kertomuksen papin luona
edellisenä iltana käyneestä vieraasta ja lukenut paperiliuskalta
kävijän, villin miehen nimen, joka oli siihen kömpelösti kirjoitettu,
välähti hymy hänen piirteillään. Pakotettuaan sitten nuoren papin
istuutumaan hän alkoi täysin asiallisesti, ilmeensä naamiomaisen
välinpitämättömyyden kertaakaan häiriytymättä, esittää haluttua
selostusta salaperäisestä kävijästä, joka oli tosiaankin siihen saakka
papilta salassa pysynyt soanalainen.

»Luchino Scarabota», sanoi sindaco — sen nimen oli kirkkoherran
vieras töhertänyt paperiliuskaan — »ei ole suinkaan köyhä mies, mutta
jo vuosikausia ovat hänen kotiolonsa tuottaneet minulle ja koko
kunnallekin ankaraa päänvaivaa, ja mahdotonta on oikeastaan arvata,
mihin tämä kaikki lopulta päättyy. Hän kuuluu vanhaan sukuun, ja hänen
suonissaan on hyvin todennäköisesti jonkin verran sen kuuluisan Luchino
Scarabota da Milanon verta, joka neljännentoista ja viidennentoista
sataluvun vaiheilla rakensi Comon tuomiokirkon pääosan. Sellaisia
vanhoja, maineikkaita niiniähän meillä on, kuten te, herra kirkkoherra,
tiedätte, useita vähäisellä paikkakunnallamme.»

Sindaco oli avannut lasioven, puhuessaan saattanut pastorin pengermälle
ja hiukan kohotetulla kädellään osoitti siellä hänelle putouksen
suppilomaisella, jyrkällä lähdealueella sijaitsevaa, luonnonkivistä
muurattua, kuutiomaista rakennusta, jollaisia sen seudun talonpoikien
asunnot ovat. Mutta tämä hyvin korkealla, paljon kaikkien muiden
yläpuolella väikkyvä asunto ei eronnut muista ainoastaan yksinäisen,
näennäisesti luoksepääsemättömän asemansa, vaan myöskin pienuutensa ja
kurjan ulkonäkönsä vuoksi.

»Kas tuolla, minne sormellani osoitan, tämä Scarabota asuu», ilmoitti
sindaco.

»Minua ihmetyttää, herra kirkkoherra», jatkoi puhuja, »ettette vielä
ole kuullut mitään tuosta rinteestä ja sen asukkaista. Jo toista
vuosikymmentä ne ihmiset ovat herättäneet laajalti koko seudulla mitä
ilkeintä pahennusta. Ikävä kyllä, heihin ei pääse käsiksi. Nainen on
haastettu oikeuteen, ja hän on väittänyt, etteivät ne seitsemän lasta,
jotka hän on synnyttänyt, ole — onko sen järjettömämpää? — sen miehen
lapsia, jonka kanssa hän elää, vaan sveitsiläisten kesämatkailijain,
joiden täytyy sivuuttaa heidän alueensa kavutessaan Generosolle.
Lisäksi nainen on siivoton ja likainen sekä päälle päätteeksi
kammottavan ruma kuin yö.

— Ei, ilmeisestikin se mies, joka eilen kävi teidän luonanne ja jonka
kanssa hän asuu, on hänen lapsiensa isä. Mutta paha pykälä on se, että
tämä mies on samalla hänen lihallinen veljensä.»

Nuoren papin kasvoissa muuttui väri.

»Luonnollisesti koko maailma hylkää ja tuomitsee tämän
sukurutsausparin. Tässä suhteessa _vox populi_ osuu harvoin harhaan.»
Tämän selityksen jälkeen sindaco jatkoi kertomustaan. »Joka kerta,
kun joku lapsista on näyttäytynyt joko täällä meillä tai Arognossa
tai Melanossa, on hänet miltei kivitetty kuoliaaksi. Mikäli nämä
ihmiset tunnetaan, pidetään jokaista kirkkoa häväistynä, jos tämä
pahamaineinen sisaruspari siellä käy, ja kun nämä molemmat kiroukseen
tuomitut luulivat uskaltavansa sitä yrittää, saivat he tuntea sen niin
hirvittävällä tavalla, ettei heillä ole vuosikausiin ollut vähintäkään
halua käydä kirkossa.

— Ja pitäisikö ehkä sallia», jatkoi sindaco, »sellaisten lapsien,
sellaisten kammottujen olentojen, joita kaikki inhoavat ja kauhistuvat,
käydä täällä meidän kouluamme ja istua kunnon kristittyjen lapsien
seassa koulunpenkillä? Voiko kuvitella meidän sietävän, että nämä
siveellisesti ala-arvoiset, nämä ilkeät, saastaiset olennot turmelevat
koko paikkakuntamme, sekä pienet että isot?»

Francesco-papin kalpeat kasvot eivät vähäisimmälläkään ilmeellä
ilmaisseet, missä määrin sor Domenicon kertomus oli häntä liikuttanut.
Hän kiitti ja poistui koko olemuksen uhkuessa samaa arvokasta
vakavuutta kuin hänen saapuessaankin. Kohta senjälkeen, kun Francesco
oli keskustellut sindacon kanssa, hän oli selostanut Luchino Scarabotan
tapauksen piispalleen. Kahdeksan päivää myöhemmin oli piispan vastaus
hänen kädessään; esimies käski nuoren papin ottaa mieskohtaisesti
selkoa niin sanotulla Santa Croce-alpilla vallitsevista yleisistä
olosuhteista. Samalla piispa kiitti nuoren miehen hengellistä intoa ja
vakuutti, että hänellä oli kyllä syytä tuntea mielessään ahdistusta
näiden erehtyneiden ja kaihdettujen sielujen vuoksi ja ajatella heidän
pelastustaan. Siunaavan ja lohduttavan kirkkoäidin helmasta ei saanut
sulkea pois ainoatakaan syntistä, olipa hän vaikka kuinka pahasti
horjahtanut.

Virkatehtävät ja myös Generoso-vuoren lumisuhteet sallivat Soanan
nuoren papin vasta maaliskuun lopulla lähteä nousemaan Santa
Croce-alpille oppaanaan muuan maamies. Pääsiäinen oli tulossa, ja
vaikka vuoren rinteellä lumivyöryjä vielä kumeasti jymisten syöksyikin
vesiputouksen alla olevaan rotkoon, oli kevät alkanut täydessä
voimassaan kaikkialla, mihin aurinko pääsi esteettömästi vaikuttamaan.

Niin penseä luonnonihailija kuin Francesco, päinvastoin kuin hänen
assisilainen pyhimyskaimansa, olikin, eivät hänen ympärillään
hentoina ja mehevinä versovat, vihertävät ja kukoistavat kasvit
voineet kuitenkaan olla häneen vaikuttamatta. Nuoren miehen itsensä
tarvitsematta olla siitä selvästi tietoinen tuntui hänen veressään
kevään hieno käyminen, ja hänkin nautti kohdaltaan koko luonnon
sisäisestä, paisuttavasta ja pakottavasta voimasta, jonka alkuperä oli
taivaallinen ja jonka kaikki kukkeat riemut ovat myös taivaallisia
hekumallis-aistillis-maallisesta vaikutuksestaan huolimatta.

Kastanjat, sillä aukiolla, jonka yli nytkin ensiksi täytyi astella,
olivat ruskeista, nahkeista silmuistaan ojentaneet hentoja, vihreitä
kätösiä. Lapset melusivat, ja kilvan heidän kanssaan hälisivät
varpuset, joita pesi kirkon räystään suojassa ja monisokkeloisen seudun
lukemattomissa loukoissa. Ensimmäiset pääskyset piirsivät huikeita
ratojaan Soanasta rotkon syvyyden ylitse, näyttäen kääntyvän vasta
ehdittyään ihan tarumaisia torneja kohottavan, luoksepääsemättömän
kallioseinämän rintaan. Tuolla ylhäällä, kielekkeillä ja onkaloissa,
joiden luokse ihmisjalka ei ollut milloinkaan noussut, pesi
kalasääskiä. Isot, ruskeat linnut lähtivät ylväille retkille ja
leijailivat ainoastaan leijaillakseen tuntikausien pituisilla
kestävyyslennoillaan vuorenhuippujen yläpuolella, kaarrellen yhä
korkeammalla ikäänkuin mielien itsensä unohtaneina majesteettisesti
kohota avaruuden vapaaseen äärettömyyteen.

Kaikkialla, ei ainoastaan ilmassa, ei ainoastaan ruskeassa, muokatussa
tai ruohojen ja narsissien peittämässä maassa ja kaikessa siinä,
mitä se korsien ja vanojen kautta nostatti lehtiin ja kukkiin, vaan
myös ihmisissä oli juhlan tuntu, ja pengermillä, viiniköynnösrivien
välissä työskentelevien, kuokkaa tai kaarevaa veistä käyttelevien
talonpoikien kasvoissa säteili pyhäinen hohde. Useimmat heistä olivat
jo teurastaneet niin sanotun pääsiäiskaritsan, nuoren vuohen, ja
sidottuaan sen takajalat yhteen ripustaneet sen talonsa ovenpieleen.

Naiset, jotka olivat täysine pyykkikoreineen ihan erikoisen lukuisina
ja hälisevinä kokoontuneet ylitse pursuavan, marmorisen sarkofagin
ympärille, keskeyttivät meluisen hilpeytensä papin seuralaisineen
mennessä heidän ohitseen. Pesijättäriä oli myös kylän laidassa, jossa
pienen madonnankuvan juurella kalliosta kumpuava vesisuihku samoin
valui antiikkiseen, marmoriseen sarkofagiin. Molemmat sarkofagit sekä
tämä että torilla oleva, oli pitkähkö aika sitten kaivettu puutarhasta,
joka oli täynnä tuhatvuotisia rautatammia ja kastanjapuita ja jossa
ne olivat ikimuistoisista ajoista saakka olleet piilossa muratin ja
villien laakeripensaiden alla, pistäen vain vähän maasta näkyviin.

Ohitse mennessään Francesco teki ristinmerkin, jopa keskeytti
kävelynsä hetkiseksi tervehtiäkseen polvensa taivuttaen sarkofagin
yläpuolella olevaa madonnankuvaa, jota somasti ympäröivät maalaisten
uhreiksi tuomat niittykukat. Hän näki ensimmäisen kerran tämän pienen
suloisen pyhäinkuvan ja surisevat mehiläiset sen ympärillä, sillä
hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt täällä paikkakunnan yläosassa.
Joskin Soanan alaosa, jossa oli kirkko ja muutamia alapuolelta
pengermäiseksi muuratun kastanja-aukion ympärille sijoitettuja,
vihreiden ikkunaluukkujen koristamia, sieviä taloja, oli miltei
hyvinvoipa ja sen puutarhoissa siellä kasvoi mantelipuita, oransseja,
korkeita sypressejä, lyhyesti sanoen, eteläisempää kasvistoa, mutta
täällä ylhäällä, muutamia satoja askelia korkeammalla, se oli enää
vain paimenten asuma, köyhäntuntuinen alppikylä, joka lemusi vuohille
ja navetoille. Täällä alkoi myös mukulakivinen, äärimmäisen jyrkkä
vuoristotie, jonka seurakunnan lukuisat vuohilaumat olivat polkeneet
sileäksi mennessään aamuisin laitumelle ja palatessaan iltaisin
kotiin; se nimittäin vei yläville yhteislaitumille, Savaglia-joen
kattilanmuotoiselle lähdealueelle; alempana tämä joki muodostaa Soanan
ihanan vesiputouksen, juoksee kohisten lyhyen matkan syvässä rotkossa
ja laskee Lugano-järveen.

Edelleenkin seuralaisensa opastamana kavuttuaan vähän aikaa tätä
vuoristopolkua myöten ylöspäin pastori seisahtui hengähtämään.
Otettuaan vasemmalla kädellään leveän, mustan, lautasmaisen hatun
päästänsä hän oli oikealla kädellään vetänyt kauhtanansa taskusta ison,
kirjavan nenäliinan, jolla hän pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Yleensä
ei italialaisen papin kyky nauttia luonnosta, maisemien kauneudesta,
ole erityisen kehittynyt. Mutta on toki kiihottavaa katsella laajoja
alueita hyvin ylhäältä, kuten sanotaan, lintuperspektiivistä, ja tämä
kiihotus valtaa silloin tällöin naiiveimmankin ihmisen ja pakottaa
hänet, omalla tavallaan hämmästelemään. Francescolle näkyivät hänen
kirkkonsa ja siihen liittyvä paikkakunta jo nyt vain pienoiskuvina
syvällä hänen allaan, samalla kun hänen ympärillään valtava vuoristo,
kuten näytti, kohosi yhä korkeammalle taivasta kohti. Kevään tuntuun
sekaantui nyt ylevyyden tuntu, joka ehkä syntyy, kun verrataan omaa
pienuutta luonnon rusentavan valtaviin luomuksiin ja niiden uhkaavaan,
äänettömään läheisyyteen, ja johon liittyy se aavistettu tieto, että
me sittenkin olemme jollakin tavoin osallisia tästäkin valtavasta
voimannäytteestä. Lyhyesti sanoen, Francesco tunsi itsensä ylevän
suureksi ja mitättömän vähäiseksi samalla kertaa, ja se antoi hänelle
aiheen heilauttamalla totuttuun tapaan kättänsä otsalle ja rinnalle
tehdä hairahduksia ja pahoja henkiä vastaan suojaavan ristinmerkin.

Kiipeämisen jatkuessa valtasivat uskonnolliset kysymykset ja
seurakunnan käytännöllis-kirkolliset asiat pian jälleen nuorekkaan
innostuneen papin mielen. Ja kun hän taas seisahtui, tällä kertaa
korkealla sijaitsevan kalliolaakson suulla, ja kääntyi ympäri, herätti
pahasti rappeutuneen, tänne paimenia varten rakennetun, muuratun
pyhätön näkeminen hänessä ajatuksen käydä katsomassa seurakuntansa
kaikkia pyhättöjä, syrjäisimpiäkin, ja saattaa ne Jumalan arvon
mukaiseen kuntoon. Hän salli katseensa samassa lipua pitkin maisemaa
saadakseen mahdollisimman tarkan yleissilmäyksen siinä näkyvistä
jumalanpalveluspaikoista.

Hän valitsi lähtökohdaksi oman kirkkonsa ja siihen liitetyn pappilan.
Kirkko oli, kuten on mainittu, kylän toriaukealla, ja sen muuratut
ulkoseinät olivat peruskallion jyrkkien seinämien jatkona, joiden
juurella solisi hilpeä vuoristopuro. Tämä puro juoksi Soanan torin
alitse, tuli jälleen näkyviin muuratusta holvista ja kostutti
sitten puutarhoja ja kukkaisia niittyjä tosin pahasti likaantuneena
pesuvedestä. Kirkon tuolla puolen oli hieman korkeammalla, mitä täältä
katsoen ei voinut havaita, pyöreällä, tasaisella pengerkummulla
seudun vanhin pyhättö, pieni Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli,
jonka alttarilla olevan pyhän neitsyen kuvan yläpuolella kaartui
bysanttilainen mosaiikkiholvaus. Vaikka tämän mosaiikin kultainen pohja
ja kirjailut olivat yli tuhannen vuoden ikäiset, oli se hyvin säilynyt
ja esitti Kristus Pantokratoria. Pääkirkon etäisyys tästä pyhäköstä
ei ollut kahta kivenheitonmatkaa pitempi. Toinen sievä kappeli,
pyhälle Annalle omistettu, oli yhtä pitkän matkan päässä siitä.
Soanan takana kohosi sen yläpuolelle äärimmäisen suippo vuorikartio,
jota luonnollisesti ympäröivät laajat laaksot ja korkealle kohoavan
Generoso-vuorijonon rinteet. Tämän melkein sokerikeonmuotoisen, mutta
ylös saakka vihreän, luoksepääsemättömältä näyttävän vuoren nimi oli
Pyhä Agatha, koska sen laella oli sinne hädin tuskin mahtuva, tälle
pyhimykselle omistettu kappeli. Paikkakunnalla ja sen lähimmässä
ympäristössä oli siis kirkko ja kolme kappelia, joiden lisäksi oli
loitommalla seurakunnan alueella vielä kolme tai neljä kappelia.
Jokaiselle kummulle, jokaiseen kauniiseen tientaipeeseen, jokaiselle
huipulle, josta oli laaja näköala, sinne tänne maalauksellisten
kalliojyrkänteiden partaalle, lähelle ja kauas, laaksojen ja järven
kaltaille olivat hurskaat vuosisadat pystyttäneet jumalanhuoneita,
joten tässä suhteessa oli vielä havaittavissa jälkiä pakanuusajan
syvästä ja yleisestä uskonnollisesta hartaudesta, sillä sen johdosta
oli menneiden vuosituhansien aikana kaikki nämä paikat alkujaan
pyhitetty ja siten hankittu jumalallisia liittolaisia tämän jylhän
luonnon uhkaavia, pelottavia voimia vastaan.

Nuori intoilija katseli tyytyväisenä kaikkia näitä roomalaiskatolisen
kristillisyyden rakennelmia, jollaiset ovat koko Tessinin kantonille
tunnusmerkillisiä. Tosin hänen täytyi samalla ikäväkseen, tuntien
oikean uskonsotilaan tuskaa, myöntää, ettei niissä kaikkialla vallinnut
elävä, vireä ja puhdas usko ja etteivät hänen virkaveljensä olleet
riittävässä määrin rakastavan huolehtivaisia säilyttääkseen näitä
hajallaan olevia, taivaallisia asuinsijoja rappeutumiselta ja
unohdukselta.

Jonkin ajan kuluttua poikettiin sille kaidalle jalkapolulle, joka
kolmituntisen, vaivalloisen kapuamisen jälkeen vie Generoson laelle.
Tällöin täytyi varsin pian mennä Savaglian uoman ylitse ravistunutta
siltaa myöten; sen välittömässä läheisyydessä oli tämän puron
vesien kerääntymisallas, ja sieltä se syöksyi uurtamaansa, sadan
metrin syvyiseen ja syvempäänkin uomaan. Täällä Francesco kuuli
kerääntymisaltaaseensa rientävän sulamisveden solinan ohella eri
korkeuksilta, syvyyksiltä ja suunnilta kantautuvaa karjanhälinää ja
huomasi korkeannäköisen miehen — hän oli Soanan yhteinen paimen! — joka
oli laskeutunut pitkäkseen maahan, tukenut kätensä puron partaaseen,
taivuttanut päänsä veden kalvoon saakka ja sammutti janoaan ihan
eläimen tapaan. Hänen takanaan oli laitumella muutamia emävuohia
kileineen, susikoiran odottaessa korvat hörössä käskyjä ja sitä
silmänräpäystä, jona sen mestari ja herra lakkaisi juomasta. »Minäkin
olen paimen», mietti Francesco, ja kun toinen nousi maasta, päästi
sormiensa välitse kimakan vihellyksen, joka kajahteli kallioseinämistä,
ja viskeli kiviä kauas ympärilleen milloin pelotellakseen kaikkialle
hajaantuneita eläimiään, milloin ajaakseen niitä eteenpäin ja yleensä
varjellakseen niitä suistumasta rotkoihin, ajatteli Francesco,
kuinka vaivalloinen ja vastuunalainen tehtävä tämä oli jo eläimiin,
saati sitten ihmisiin nähden, jotka aina olivat alttiita saatanan
viettelyksille.

Kahta innokkaammin pappi alkoi nyt kiivetä edelleen, ihan kuin
olisi ollut pelättävissä, että perkele mahdollisesti saattaisi olla
nopeampi tällä eksyneiden lampaiden luokse vievällä tiellä. Sitten kun
hän oppaanaan yhäti seuralaisensa, jota hän ei pitänyt keskustelun
arvoisena, oli samonnut toista tuntia jyrkkää ja vaivalloista polkua
myöten yhä ylemmäksi Generoson jylhille kallioille, ilmestyi äkkiä
Santa Crocen alue hänen näkyviinsä viidenkymmenen askelen päässä.

Hän ei tahtonut uskoa, että tuo kiviröykkiö ja sen keskelle litteistä
liuskeista ilman laastia ladottu seinämä olivat etsitty asumus, kuten
opas oli hänelle vakuuttanut. Hän oli sindacon puheiden nojalla
odottanut näkevänsä merkkejä jonkinlaisesta hyvinvoinnista, kun taas
tämä asumus saattoi korkeintaan käydä eräänlaisesta suojapaikasta,
johon lampaat ja vuohet vietäisiin äkillisen rajusään sattuessa.
Koska se sijaitsi jyrkällä, vierinkivien ja särmäisten järkäleiden
peittämällä rinteellä ja sinne kiemurtelevan polun mutkat olivat
piilossa, näytti tuo kironalainen paikka luoksepääsemättömältä. Vasta
sitten, kun nuori pappi oli voittanut oudostelunsa ja hänet jossakin
määrin vallanneen kammon sekä tunkeutunut likemmäksi, muuttui tämän
hyljeksityn asuinpaikan kuva hiukan miellyttävämmäksi.

Niin, muuttuipa murskainen paikka papin lähestyessä hänen silmissään
suorastaan viehättäväksi, sillä näytti siltä kuin karkeatekoinen,
kuutiomainen asumus olisi padonnut ja pidättänyt ylhäältä irtaantuneen
lohkare- ja soravyöryn, joten sen alapuolelle jäi kivetön, mehevästi
viheriöivä rinne, josta keltaiset voikukat ihastuttavan runsaina ja
suloisina ulottuivat oven edessä olevalle kynnykselle saakka — ja
ikäänkuin uteliaina työntyivät sananmukaisesti oven lävitse sisälle
kironalaiseen asunto-onkaloon.

Tämän nähdessään Francesco säpsähti, Se, että keltaiset niittykukat
näin kilvan sulloutuivat pahamaineisen asunnon kynnykselle, että
pitkävartisia lemmikkejä, joiden alla lirisi vuoristoveden suonia
ja jotka taivaansinelle hohtavina samaten pyrkivät valtaamaan ovea,
rehevinä päivinä kukoisti sen likellä, se kaikki tuntui hänestä melkein
kuin avoimelta vastalauseelta ihmisten halveksumista, pannaa ja
tuomiota vastaan. Hämmästys, jota seurasi eräänlainen hämminki, pakotti
Francescon mustine kauhtanoineen istuutumaan auringon lämmittämälle
kivijärkäleelle. Hän oli viettänyt nuoruutensa laaksossa ja lisäksi
enimmäkseen suljetuissa huoneissa, kirkoissa, luentosaleissa tai
lukukammioissa. Hänen luonnontajunsa ei ollut herännyt. Tällaista
retkeä ylevän, kirpeän kiehtovaan korkeaan vuoristoon hän ei ollut
tehnyt koskaan tätä ennen eikä ehkä olisi koskaan tehnytkään, jolleivät
sattuma ja velvollisuus yhdessä olisi pakottaneet häntä lähtemään
vuoristomatkalle. Nyt vaikutelmien uutuus ja suuruus valtasivat hänet
kokonaan.

Ensimmäisen kerran nuori pastori Francesco Vela tunsi, kuinka
olemassaolon kirkas ja kokonainen tajuaminen kohahti hänen lävitseen
saaden hänet tuokioksi unohtamaan pappeutensa ja tulonsa tarkoituksen.
Tämä tunne ei ollut ainoastaan työntänyt syrjään vaan jopa
tukahduttanut hänen mielestään kaikki hänen hurskauden käsityksensä ja
niihin punoutuneet monet kirkolliset säännöt ja dogmit. Häneltä unohtui
jopa ristinmerkin tekeminen. Hänen allansa lepäsi kaunis Luganon alue
Ylä-Italian alppiseutua, samoin Sant’ Agata pyhiinvaelluskirkkoineen,
jonka kohdalla ruskeat kalarosvot yhäti kaartelivat, ja San
Giorgio-vuori; sieltä pisti esiin Monte San Salvatoren huippu; ja
vihdoin lepäsi huimaavan syvällä hänen alapuolellaan Lugano-järven
Capolago-niminen lahti, joka muistutti vuoristolaaksoon huolellisesti
sovitettua, pitkulaista lasilevyä ja jonka pinnalla purjehtiva
kalastusvene näytti käsikuvastimessa olevalta mitättömän pieneltä
pilkulta. Kaiken sen takana olivat etäisyydessä korkeiden alppien
valkeat huiput Francescon tavoin kohonneet yhä korkeammalle. Niiden
joukosta pisti esiin valkea Monte Rosa ja sen seitsemän valkeata
huippua, kuvastuen samalla kertaa diademin tapaisesti ja aavemaisesti
taivaan silkkistä sineä vasten.

Jos voidaan perusteellisesti puhua vuoristosairaudesta, niin aivan yhtä
oikeutetusti sopii puhua ihmiset korkealla vuoristossa valtaavasta
tilasta, jota voi parhaiten nimittää verrattomaksi terveydeksi. Tämä
terveys tuntui nyt uudistuksen tavoin myös nuoren papin veressä. Hänen
vieressään oli kivien välissä vielä kuivien kanervien piilottamana
pieni kukka, jollaista Francesco ei ollut nähnyt koskaan eläissään.
Se oli perin viehättävä sinikatkerolaji, jonka terälehtien väri oli
yllättävän upea, heleän sininen. Nuori, mustakauhtanainen mies aikoi
ensimmäisessä löytäjänriemussaan taittaa kukan, mutta jättikin sen
sitten vahingoittumattomana seisomaan vaatimattomalle paikalleen ja
taivutti vain kanervat syrjään katsellakseen ihanaa kukkaa kauan ja
ihastuneesti. Kaikkialla tunkeutui kivien lomista näkyviin nuoria,
heleän vihreitä kääpiöpyökinlehviä, ja jonkin matkan päästä kantautui
Luchino Scarabota poloisen karjan kellojen kilkatus kovan, harmaan
soran ja vienon vihreän peittämien rinteiden ylitse. Koko tätä
vuoristomaisemaa vallitsi jokin aikojen alulle ominainen, ihmisyyden
kadonneen aikakauden nuoruudenkiihko, josta syvissä laaksoissa ei enää
ollut jälkeäkään.

Francesco oli lähettänyt seuralaisensa kotiin, koska hän tahtoi
olla paluumatkalla rauhassa ainoankaan ihmisen läheisyyden häntä
häiritsemättä eikä sitäpaitsi voinut toivoa kenenkään olevan näkemässä
ja kuulemassa sitä, mitä hänellä oli tekemistä Luchino-paimenen luona.
Tällä välin hänet oli jo huomattu, ja joukko pörröisiä ja likaisia
lapsenpäitä kurottui yhä uudelleen tirkistelemään Scarabotan kivilinnan
oviaukosta.

Hitaasti alkoi pappi sitä lähestyä ja astui asumuksen siihen piiriin,
josta kävi ilmi omistajan karjan suuri lukumäärä ja joka oli lukuisan
nauta- ja vuohilauman jätteiden likaama. Francescon nenään kohosi
ohuen ja voimakkaan vuoristo-ilman seassa yhä väkevämpänä nautojen ja
vuohien lemu, jonka yhä läpitunkevamman vaikutuksen teki siedettäväksi
hänen ovesta sisälle astuessaan sieltä lehahtava puuhiilensavu. Kun
Francesco ilmestyi oviaukkoon ja mustine kauhtanoineen esti valoa
pääsemästä sisälle, joutuivat lapset pimentoon, josta he vastasivat
äänettömyydellä papin tervehdykseen ja kaikkiin hänen puhutteluihinsa.
Ainoastaan vanha emävuohi tuli hänen likelleen, määki hiljaa ja nuuhki
häntä.

Vähitellen kävi huoneen sisusta Jumalan sanansaattajan silmissä
valoisammaksi. Hän näki tallin, joka oli paksun lantakerroksen
täyttämä ja jonka takaosa jatkui luonnon muodostamaan alunperin
graniittikalliossa — tai mitä kivilajia vuori lieneekin ollut —
olleeseen onkaloon. Oikeanpuoleiseen, karkeatekoiseen kiviseinään oli
avattu aukko, josta pappi loi silmäyksen perheen nyt kylmillään olevaan
tulisijaan, tuhkakekoon, jonka sisus vielä hehkui ja joka oli kasattu
maaperän paljaalle, luonnolliselle kalliolle. Paksun nokikerroksen
peittämässä ketjussa riippui kolhiintunut, samoin nokinen kuparikattila
lieden yläpuolella. Tämän kivikautisen tulisijan vierellä oli
selkänojaton penkki, jonka nyrkinvahvuinen, leveä istuinlauta lepäsi
kahden yhtä leveän, kallioon kiinnitetyn pylvään varassa ja jota monen
sukupolven väsyneet paimenet, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat yli
sadan vuoden aikana hanganneet ja kiillottaneet. Puu ei enää näyttänyt
puulta, vaan keltaiselta kiillotetulta marmorilta tai liidulta, jossa
tosin oli lukemattomia naarmuja ja lovia. Neliskulmainen huone, joka
muuten luonnollisen siistimättömine, karkeista kivimöhkäleistä ja
paasista ladottuine seinineen pikemminkin muistutti luolaa ja josta
savu tunkeutui oven kautta navettaan ja sieltä edelleen oven kautta
ulko-ilmaan, koska sillä seinissä mahdollisesti olevia reikiä ja rakoja
lukuunottamatta ei ollut muunlaista savupiippua, tämä huone siis oli
vuosikymmenien savun ja noen mustaama, joten vieraan mielessä saattoi
herätä melkein sellainen vaikutelma, että hän oli paksulti nokeutuneen
kaminan sisällä.

Francesco huomasi eräästä sopesta loistavat, omituisesti kiiluvat
silmät, mutta samassa alkoi ulkoa kuulua soran kierimistä ja kahinaa,
ja heti senjälkeen astui Luchino Scarabotan hahmo oviaukkoon, lipuen
äänettömän varjon tavoin auringon eteen, minkä vuoksi huone kävi
yhä hämärämmäksi. Hämmentynyt vuoristopaimen hengitti raskaasti, ei
ainoastaan sen vuoksi, että hän oli lyhyessä ajassa tullut kaukaiselta,
korkeammalla sijaitsevalta laitumelta havaittuaan sieltä papin
saapumisen, vaan myös sen tähden, että tämä käynti oli hyljeksitystä
miehestä suuri tapaus.

Tervehdys oli lyhyt. Isäntä käski Francescoa istumaan ensin karkeilla
käsillään pyyhittyään merenvahapenkiltä kivet ja katkotut keltakukat,
jotka olivat olleet hänen kaihdetun lapsilaumansa leluina.

Vuoripaimen kohenteli ja viritti tulta, puhaltaen siihen posket
pullollaan, jolloin hänen kuumeiset silmänsä hiilistön hehkussa
kiiluivat vieläkin hurjemmasti. Hän lisäsi nuotioon lastuja ja kuivia
risuja, niin että kirvelevä savu oli vähällä ajaa papin ulkosalle.
Paimenen käytöksestä uhkui siinä määrin matelevaa alamaisuutta ja
huolekasta intoa kuin kaikki olisi riippunut siitä, ettei hän vain
ajattelemattomuudessaan menettäisi tuon korkeamman olennon armoa, joka
oli astunut hänen kehnoon asuntoonsa. Hän toi esille ison, likaisen
pytyn maitoa, jonka pinnalle oli kohonnut paksu kermakerros, mutta
joka oli niin uskomattoman siivoton, ettei Francesco jo senkään vuoksi
voinut siihen koskea. Mutta hän kieltäytyi myös nauttimasta tuoretta
juustoa ja puhdasta leipää, vaikka hänen olikin jo nälkä, koska hän
taikauskoisesti kammoten pelkäsi siten tekevänsä syntiä. Kun paimen
vihdoin oli vähän rauhoittunut ja seisoi hänen edessään katse pelokkaan
odottavana ja käsivarret riipuksissa, alkoi pappi puhua seuraavasti:

»Luchino Scarabota, teiltä ei evätä pyhän kirkkomme lohdutusta eikä
lapsianne enää hylätä katolilaisten kristittyjen yhteydestä, jos joko
käy ilmi, että teitä koskevat rumat huhut ovat perättömiä, tai te
rehellisesti ripittäydytte, osoitatte katumusta ja synnintuntoa sekä
olette valmis Jumalan avulla poistamaan tieltä loukkauskiven. Avatkaa
siis ensiksi minulle sydämenne, Scarabota, kertokaa avomielisestä mistä
teitä on parjattu, ja tunnustakaa vilpittömän totuudenmukaisesti se
synnintaakka, joka teitä ehkä painaa.»

Tämän puhuttelun jälkeen paimen pysyi vaiti. Hänen kurkustaan
lähti vain äkkiä lyhyt, sekava ääni, joka ei kuitenkaan ilmaissut
minkäänlaista tunnetta, vaan pikemminkin kuulosti lintumaiselta
kaakotukselta. Tapansa mukaan Francesco ryhtyi heti esittämään
syntiselle paatumuksen kammottavia seurauksia ja Isän Jumalan
anteeksiantavaista hyvyyttä ja rakkautta, josta hän on antanut
todistuksen uhraamalla ainoan poikansa, uhrikaritsan, joka otti
maailman synnit omalle vastuulleen. Jeesuksen Kristuksen välityksellä,
lopetti hän, voidaan saada kaikki synnit anteeksi, jos avoin rippi
sekä katumus ja rukoilu ovat todistaneet taivaalliselle isälle, että
syntisparka on tullut synnintuntoon.

Vasta sitten, kun Francesco-pastori oli odottanut kotvan aikaa ja
nousi pystyyn, kohauttaen olkapäitänsä, kuten näytti, poistuakseen
majasta, alkoi paimen kakistella kurkustaan sanoja käsittämättömänä
sekamelskana, äännellen petolinnun tapaan. Ja jännittyneen
tarkkaavana koetti pappi takertua siihen, mikä tässä sekasotkussa oli
ymmärrettävää. Mutta tämä ymmärrettävä tuntui hänestä yhtä oudolta
ja ihmeelliseltä kuin huoneen hämäryys. Kuviteltujen huolestuttavien
ja ahdistavien seikkojen paljoudesta kävi vain sen verran selväksi,
että Luchino Scarabota tahtoi voida varmasti luottaa hänen apuunsa
kaikenlaisia vuoressa majailevia ja häntä ahdistavia paholaisia vastaan.

Nuoren uskovan papin ei olisi sopinut epäillä pahojen henkien
olemassaoloa ja vaikutusta. Olihan luomakunta täynnä kaikenkaltaisia
ja kaikenasteisia langenneita enkeleitä, jotka kuuluivat Luciferin,
Jumalan hylkäämän kapinoitsijan seurueeseen; mutta nyt hän ei tiennyt
kumpi häntä kauhistutti, hänen kohtaamansa ennen kuulumattoman
taikauskon aiheuttama pimeys vai tietämättömyydestä johtuva toivoton
sokeus. Hän päätti koettaa kyselemällä hankkia jonkinlaisen selvyyden
tämän seurakuntalaisensa mielikuvituspiiristä ja käsityskyvystä.

Silloin hänelle samassa selvisi: tämä raaka, laiminlyöty ihminen ei
tiennyt mitään Jumalasta, saati sitten Jeesuksesta Kristuksesta,
Vapahtajasta, tai Pyhän Hengen olemassaolosta. Sitävastoin näytti siltä
kuin hän olisi tuntenut olevansa pahojen henkien ympäröimä ja ollut
synkän vainohulluuden riivaama. Eikä pappi hänen silmissään ollut
kutsuttu Jumalan palvelija, vaan paljon ennemmin mahtava taikoja tai
jumala. Mitäpä olisi Francesco muuta tehnyt kuin ristinmerkin, kun
paimen nöyrästi heittäytyi maahan ja alkoi kosteilla, pöhöttyneillä
huulillaan hangata hänen kenkiään ja suudella niitä.

Nuori pappi ei ollut vielä milloinkaan ollut samanlaisessa asemassa.
Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyksen
piiristä aiheuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan
sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous,
johon todellisuus sulautui häilyviksi unikuviksi. Tähän muutokseen
liittyi hiljaista pelkoa, joka usein pyrki neuvomaan häntä pikaisesti
pakenemaan vihittyjen kirkkojen ja kellojen alueelle. Perkele oli
mahtava; kukapa saattoi tietää, kuinka monenlaisia välikappaleita ja
keinoja se käytti houkutellakseen luottavaista, hyväuskoista kristittyä
ja syöstäkseen hänet huimaavan jyrkänteen reunalta kuiluun.

Francescolle ei ollut opetettu, että pakanoiden epäjumalat olivat
ainoastaan mielikuvitusolentoja eivätkä mitään muuta. Kirkko nimenomaan
tunnusti niiden mahdin, esittäen sen vain Jumalalle vihamieliseksi.
Ne taistelivat yhä vieläkin, joskin toivottomasti, kaikkivaltiaan
Jumalan kanssa maailmasta. Sen vuoksi kalpea, nuori pappi säikähti
aika pahasti, kun hänen isäntänsä otti asuntonsa jostakin loukosta
puisen esineen, inhottavan veistoksen, joka epäilemättä oli fetishi.
Tätä säädytöntä esinettä kohtaan tuntemastaan papillisesta kammosta
huolimatta Francesco ei voinut olla tarkemmin silmäilemättä kuvaa.
Inhoten ja hämmästyen hän tunnusti, että tässä vielä eli pakanuuden
iljettävin kauhistus, nimittäin maalaisväestön Priapoksen palvelus.
Saattoi selvästi nähdä, ettei tuo alkeellinen epäjumalankuva voinut
esittää mitään muuta kuin Priaposta.

Tuskin Francesco oli saanut käteensä pienen, vaarattoman
siitoksenjumalan, hedelmällisyyden jumalan, jonka entisajan ihmiset
niin julkisesti kohottivat suureen kunniaan, kun hänen olemuksensa
kummallinen lamaannus jo muuttui pyhäksi vihaksi. Ensiksi hän ihan
harkitsematta paiskasi tuon ruokottoman, pienen taikakalun tuleen,
josta paimen, liikkuen vikkelästi kuin riistaa ajava koira, sen
kuitenkin samassa silmänräpäyksessä sieppasi. Se kyti ja paloi
paikoitellen, mutta karkeilla käsillään ihmispakana heti laittoi sen
entiseen turvattuun oloonsa. Mutta nyt sen ja sen pelastajan täytyi
alistua kestämään rankaisusanojen tulva.

Luchino Scarabota ei näyttänyt tietävän, kumpaa jumalaa hänen olisi
tullut pitää voimakkaampana, puista vaiko verta ja lihaa olevaa.
Toistaiseksi hänen katseensa, josta kuvastui kauhistukseen ja kammoon
sekaantunutta salakavalaa vihaa, oli suunnattu uuteen jumaluusolentoon,
jonka julkea rohkeus ei ainakaan antanut aihetta päätellä, että
häntä painoi heikkouden tietoisuus. Kerran vauhtiin päästyään ei
ainoan Jumalan sanansaattaja pyhässä innossaan sallinut hämärässä
elävän epäjumalanpalvelijan silmäysten säikyttää itseään, vaikkapa
ne olisivat olleet kuinka uhkaavat. Ja muitta mutkitta hän nyt alkoi
myös puhua siitä katalasta synnistä, jota, kuten yleisesti väitettiin,
vuoristopaimen sai kiittää lapsiensa runsaudesta.

Nuoren pastorin äänekkäästi puhuessa saapui sisälle myös Scarabotan
sisar, joka kuitenkaan ei virkkanut mitään, vaan tarkasti vain
salavihkaa kiivailijaa ja puuhaili kaikenlaista siellä täällä
onkalossa. Hän oli kalpea ja vastenmielinen nainen, jolle
pesuvesi näytti olevan tuntematon. Hänen alaston ruumiinsa näkyi
epämiellyttävästi kuultavan hänen huolimattoman asunsa repeämistä.

Kun pappi oli vaiennut tyhjennettyään ensi aluksi rankaisevien ja
syyttävien sanojen varastonsa, lähetti nainen veljensä ulkosalle,
lausuen hänelle lyhyen, tuskin kuuluvasti kuiskatun käskyn. Vastaan
hangoittelematta katosi kesytön mies perin tottelevaisen koiran tavoin.
Senjälkeen siivoton syntinen nainen, jonka takkuinen, musta tukka
roikkui leveille lanteille saakka, suuteli papin kättä, huudahtaen:
»Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!»

Heti senjälkeen hän purskahti itkemään.

Hän puheli, että pappi oli aivan oikeassa tuomitessaan häntä ankarilla
sanoilla. Hän oli kyllä rikkonut Jumalan käskyjä vastaan, jos kohta ei
suinkaan sillä tavoin kuin hänestä valheellisesti soimaten sanottiin.
Hän yksin muka oli tehnyt syntiä, hänen veljensä sitävastoin oli
viaton. Hän vannoi ja vakuutti kaikkien pyhimysten nimessä, ettei
hän ollut kertaakaan langennut siihen hirvittävään syntiin, josta
häntä syytettiin, nimittäin sukurutsaukseen. Tosin hän oli elänyt
siveettömästi, ja koska hän nyt kerran oli ripittäytymässä, oli hän
valmis kuvailemaan lapsiensa isiä, vaikkakaan ei mainitsemaan kaikkien
heidän nimiään. Hän nimittäin tunsi heistä aniharvat nimeltään, koska
hän, kuten hän väitti, hädän pakottamana oli usein myynyt suosionsa
sattumoisin kohdatuille vieraille.

Muuten hän oli tuskaisesti synnyttänyt lapsensa maailmaan ilman
minkäänlaista apua, ja muutamia niistä hänen oli täytynyt kohta
synnytyksen jälkeen kuopata Generoson soraan. Huolimatta siitä,
saattoiko pappi nyt antaa hänelle synninpäästön tai ei, hän tiesi
Jumalan antaneen hänelle anteeksi, sillä hän oli puutteilla,
kärsimyksillä ja suruilla riittävästi sovittanut syntinsä.

Francesco ei voinut muuta kuin pitää naisen itkuista tunnustusta
valheiden verkkona ainakin sikäli kuin rikos oli kysymyksessä. Tosin
hänestä tuntui, että eräät teot ehdottomasti kaihtoivat kaikenlaisia
ihmisille lausuttuja tunnustuksia, ja niistä sai vain Jumala tiedon
yksinäisinä, hiljaisina rukoushetkinä. Hän kunnioitti tuossa
langenneessa vaimossa tätä häveliäisyyttä eikä yleensäkään voinut olla
myöntämättä, että nainen oli monessa suhteessa laadultaan veljeänsä
ylempänä. Hänen puolustautumisessaan oli selvän päättäväisyyden tuntu.
Silmät tunnustivat, mutta sanallista tunnustusta ei häneltä olisi
voinut kiristää hyvällä puheella eikä pyövelin hehkuvilla pihdeillä.
Kävi ilmi, että juuri hän oli lähettänyt miehen Francescon puheille.
Mennessään eräänä päivänä markkinoille Luganoon, jossa hän myi karjansa
tuotteet, hän oli nähnyt nuoren, kalpean papin, jonka ulkonäkö oli
herättänyt hänessä luottamusta, ja hänen mielessään oli herännyt ajatus
uskoa hyljeksittyjen lapsiensa kouluttaminen papin sydämenasiaksi. Hän
yksin oli perheen pää ja huolehti veljestään ja lapsistaan.

»En tahdo kajota siihen», vastasi Francesco, »oletteko syyllinen vaiko
syytön. Yksi seikka on varma: jollette halua antaa lastenne kasvaa
eläinten tavoin, täytyy teidän erota veljestänne. Niin kauan kuin
elätte hänen kanssansa, eivät ne hirveät juorupuheet, joita teistä
liikkuu, mitenkään lakkaa. Aina otaksutaan teidän harjoittavan samaa
kammottavaa syntiä.»

Näiden sanojen jälkeen paatumus ja uhma näyttivät pääsevän valtaan
naisen mielessä; joka tapauksessa hän ei vastannut mitään, vaan
antautui sitten pitkähköksi ajaksi talouspuuhiin, ikäänkuin
saapuvilla ei olisikaan ollut vierasta. Sillä välin astui sisälle
noin viisitoistavuotias neitonen, joka ajoi muutamia vuohia navetan
aukkoon, ja sitten hänkin, ikäänkuin Francescoa ei olisi siellä
ollutkaan, ryhtyi auttamaan naista. Nähtyään tytön varjon lipuvan
onkalon pimennossa tiesi nuori pappi heti, että hänen täytyi olla
tavattoman kaunis. Hän teki ristinmerkin, sillä hän tunsi ruumiissaan
hiljaista selittämätöntä kauhun väristystä. Hän ei tiennyt, olisiko
hänen uudelleen pitänyt alkaa ladella kehotuksiaan tämän nuoren
paimentytön kuullen. Tosin oli epäilemätöntä, että tyttö oli
perinjuurin turmeltunut, koska saatana oli herättänyt hänet elämään
mitä mustimman synnin avulla, mutta saattoihan hänessä sittenkin olla
puhtauden rippeitä jäljellä, ja kukapa saattoi tietää, oliko hänellä
aavistustakaan rikollisesta alkuperästään.

Hänen liikkeensä olivat joka tapauksessa hyvin rauhalliset, eikä
niistä missään nimessä kuvastunut mielen levottomuutta eikä omantunnon
taakkaa. Päinvastoin koko hänen olemuksestaan huokui vaatimatonta
itsevarmuutta, jota kirkkoherran läsnäolo ei häirinnyt. Hän ei
tähän saakka ollut vilkaissutkaan Francescoon ei ainakaan niin,
että heidän katseensa olisivat osuneet vastakkain tai toinen olisi
jollakin muulla tavoin hänet yllättänyt. Niin, tarkkaillessaan häntä
salavihkaa silmälasiensa lävitse täytyi Francescon yhä voimakkaammin
epäillä, saattoiko synnin lapsi, sellaisten vanhempien lapsi
tosiaankin olla tämänkaltainen. Vihdoin tyttö katosi portaita myöten
eräänlaiselle ullakolle, joten Francesco saattoi jatkaa vaivalloista
sielunhoitotyötään.

»Minä en voi hyljätä veljeäni», virkkoi nainen, »ja yksinkertaisesti
sen tähden, että hän ilman minua on avuton. Hän osaa hädintuskin
kirjoittaa nimensä, ja senkin sain hänet oppimaan vasta nähtyäni paljon
vaivaa. Hän ei tunne rahaa, ja rautatietä, kaupunkia ja ihmisiä hän
pelkää. Jos minä poistun, hän etsii minua, niin kuin koiraparka etsii
kadonnutta isäntäänsä. Hän joko löytää minut tai sortuu kurjana; ja
miten sitten käy lasten ja peltotilkkumme? Jos minä jään lasten kanssa
tänne, niin haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka onnistuisi toimittaa
veljeni jonnekin muualle; silloin hänet täytyisi panna kahleisiin ja
teljetä Milanoon rautatankojen taakse.»

Pappi huomautti: »Niin saattaa lopuksi vielä käydäkin, jollette tahdo
noudattaa hyvää neuvoani.»

Silloin naisen sieluntuska muuttui vimmaksi. Hän oli lähettänyt
veljensä Francescon luokse, jotta tämä armahtaisi heitä, eikä
sitä varten, että hän tekisi heidät onnettomiksi. Silloin hänestä
olisi parempi, että nuo alhaalla asuvat edelleenkin vihaisivat ja
hyljeksisivät heitä kuten tähän asti. Hän oli kunnon katolilainen,
mutta sillä, jonka kirkko sysäsi pois helmastaan, oli oikeus antautua
perkeleelle. Ja silloin hän ehkä vasta tekisi sen, mitä hän ei vielä
ollut tehnyt, sen suuren synnin, josta häntä syytettiin.

Näiden väkisin esille puserrettujen sanojen ohella, joihin sekaantui
naisen kirkaisuja, kuuli Francesco koko ajan sieltä, mihin tyttö oli
kadonnut, ylhäältä ullakolta, suloista laulua, joka milloin aivan
hiljaisena henkäyksenä milloin voimakkaammin kaikuvana, kantautui
sisään. Siksi hänen sielunsa oli kiintynyt pikemminkin näiden sävelien
lumoukseen kuin hairahtuneen naisen raivonpurkauksiin. Ja hanan
mieleensä tulvahti kuuma aalto, ja siihen liittyi ahdistus, jonkalaista
hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut. Tämä ummehtunut onkalo,
eläinten ja ihmisten asumus, näytti kuin taian vaikutuksesta muuttuneen
Danten paratiisin viehättävimmäksi kristalliluolaksi: täynnä enkelten
ääniä ja siipiä, jotka soivat kuin naurukyyhkysen kujerrus.

Hän poistui. Hänen oli mahdotonta enää silminnähtävästi vapisematta
kestää niin hämmentäviä vaikutuksia. Päästyään ulkosalle, onton
kivikasan edustalle, hän hengitti keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa,
ja heti täytti vuoristomaiseman äärettömyyden tuntu hänet kuin tyhjän
astian. Hänen sielunsa seurasi katseen mukana ja koki valtaavina
maankuoren suunnattomat massat, etäisistä lumisista huipuista läheisiin
pelottaviin rotkoihin saakka kevätpäivän loistavan kirkkaassa
valossa. Yhä vieläkin hän näki ruskeiden kalasääskien itsensä
unohtaneina kaarrelevan Sant’ Agatan sokeritopan kohdalla. Silloin
hänen mieleensä tuli pitää siellä tälle hyljeksitylle perheelle
salainen jumalanpalvelus, ja hän ilmaisi tämän ajatuksen vaimolle,
joka huolestuneena oli tullut onkalosta rehevien keltakukkaryhmien
ympäröimälle kynnykselle. »Soanaan te ette uskalla tulla, kuten itsekin
tiedätte», virkkoi hän. »Jos kehottaisin teitä siihen, olisi se huono
neuvo sekä minulle että teille.»

Taaskin nainen heltyi kyyneliin saakka ja lupasi tulla määrättynä
päivänä Sant’ Agatan kappelin edustalle mukanaan veljensä ja vanhemmat
lapset.

Ehdittyään niin kauaksi Luchino Scarabotan ja hänen kirouksenalaisen
perheensä asuinpaikan lähettyviltä, ettei häntä enää voinut sieltä
nähdä, nuori pappi valitsi auringonpaisteen lämmittämän lohkareen
lepopaikaksi miettiäkseen äskeisiä kokemuksiaan. Hän vakuutti
itselleen, että hän tosin oli tuntenut pöyristyttävää mielenkiintoa,
mutta oli kuitenkin suoriutunut mieli velvollisuudenmukaisesti
raittiina ja ilman minkäänlaista esimakua siitä, mikä hänet nyt niin
aavistuksenomaisella tavalla teki rauhattomaksi. Mitä se oikein oli?
Hän nyki, pyyhki ja puhdisti kauhtanaansa pitkään, ikäänkuin olisi
siten voinut päästä siitä eroon.

Kun hän ei jonkin ajan kuluttuakaan saanut toivomaansa selvyyttä, hän
otti totuttuun tapaansa rukouskirjan taskustaan, mutta ei myöskään
pian aloitettu, äänekäs lukeminen vapauttanut häntä eräänlaisesta
kummallisesta neuvottomuudesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi
muistanut suorittaa jotakin seikkaa, tehtävänsä tärkeätä kohtaa. Sen
vuoksi hän silmälasien takaa käänsi katseensa yhä uudelleen polulle
päin tietty odotus mielessään eikä jaksanut rohkaistua lähteäkseen
edelleen taivaltamaan rinnettä alaspäin.

Niin hän vaipui omituiseen haaveiluun. Siitä hänet herätti kaksi pientä
tapausta, joita hänen tavalliselta liikkuma-alueeltaan riistäytynyt
mielikuvituksensa suuresti liioitteli. Ensinnäkin hänen silmälasiensa
oikeanpuolinen lasi haljeta naksahti kylmän vuoristo-ilman
vaikutuksesta, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli päänsä yläpuolelta
pelottavan pärskähdyksen ja tunsi olkapäitänsä rajusti painettavan.

Nuori pappi ponnahti pystyyn. Hän nauroi ääneen nähdessään, että hänen
kauhuisen säikähdyksensä aiheuttaja oli täpläinen pukki, joka oli
antanut hänelle todistuksen rajattomasta luottamuksestaan hypähtämällä
etujalkoineen hänen olkapäittensä varaan vähääkään häikäilemättä hänen
papillista asuaan.

Mutta se oli vasta pukin perin tuttavallisen tungettelemisen alkuna.
Tämä takkuinen otus, jolla oli vankat, kauniisti kaartuneet sarvet ja
tulisesti säihkyvät silmät, oli nähtävästi tottunut kerjäämään ohi
samoavilta vuoristokiipeilijöiltä ja teki sen niin hullunkurisesti,
päättävästi ja vastustamattomasti, että siitä saattoi päästä eroon
ainoastaan pakenemalla. Nousten takajaloilleen se yhä uudelleen laski
etujalkansa Francescon rinnalle, ja kun ahdistetun oli ollut pakko
sallia sen tarkoin nuuskia taskunsa ja ahmia löytämänsä leivänmurut
uskomattoman ahnaasti, se ilmeisesti päätti vielä kaluta papin hiuksia,
nenää ja sormia.

Tätä maantierosvoa oli seurannut iäkäs, partainen vuohi, jonka kello
ja utareet riippuivat maahan saakka ja joka edellisen rohkaisemana
alkoi samalla tavalla hätyyttää pappia. Siihen oli kultauksen ja ristin
somistama rukouskirja tehnyt erityisen vaikutuksen, ja Francescon
torjuessa kiperää pukinsarvea eläimen onnistui anastaa kirjanen. Ja
pitäen sen mustiksi painettuja sivuja vihreinä, se profeetan määräyksen
mukaisesti söi pyhät totuudet kirjaimellisesti ja ahnaasti.

Hänen ollessaan tällaisessa hädässä, joka kävi yhä pahemmaksi, kun
hänen ympärilleen kerääntyi muita yksin laitumella olleita eläimiä,
ilmestyi äkkiä paimentyttö pelastajaksi. Tulija oli juuri sama neito,
jonka Francesco oli ensi kerran ohimennen nähnyt Luchinon majassa.
Kun solakka ja jäntevä tyttö oli karkoittanut vuohet ja seisoi hänen
edessään posket raikkaasti punehtuneina ja silmissä nauruinen ilme, hän
sanoi: »Sinä pelastit minut, uljas tyttö!» Ja ottaessaan messukirjansa
nuoren eevan käsistä hänkin nauroi ja lisäsi: »Oikeastaan on
kummallista, että minä paimenenammatistani huolimatta olen niin avuton
sinun laumasi kynsissä.»

Pappi ei saa keskustella nuoren neidon tai naisen kanssa kauemmin
kuin hänen kirkollinen velvollisuutensa ehkä vaatii, ja seurakunta
panee heti merkille, jos hänet nähdään sellaisessa kahdenkeskisessä
kohtauksessa kirkon ulkopuolella. Niinpä Francescokin muisti tiukasti
velvoittavaa ammattiaan ja lähti paljoa viivyttelemättä jatkamaan
paluumatkaansa; mutta sittenkin hänellä oli sellainen tunne kuin
hän olisi yllättänyt itsensä tekemässä syntiä ja kuin hänen pitäisi
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhdistautua katuvaisesti
ripittäytymällä. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poistua
karjankellojen piiristä, kantautui hänen korviinsa naisäänen laulu,
joka jälleen sai hänet äkkiä unohtamaan kaikki mietteensä. Ääni oli
senlaatuinen, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että laulaja saattoi
olla äskeinen paimentyttö. Francesco ei ollut kuullut ainoastaan
Roomassa Vatikaanin kirkkolaulajia, vaan aikaisemmin äitinsä seurassa
usein maallisia laulajattaria Milanossa, joten hän varsin hyvin
tunsi primadonnien koloratuurin ja belcanton. Vasten tahtoaankin
hän seisahtui odottamaan. Epäilemättä laulaja kuului milanolaiseen
matkailijaseurueeseen, hän ajatteli ja toivoi, jos suinkin mahdollista,
ohimennen näkevänsä tämän ihanan äänen omistajattaren. Ja kun viimeksi
mainittua ei näkynyt, ei kuulunut, alkoi hän jälleen surumielisesti
laskeutua askelen kerrallaan huimaavan syvään laaksoon.

Kaikki Francescon tällä virkakäynnillä saamat kokemukset eivät yhtenä
kokonaisuutena eivätkä erillisinä ulkoisesti olleet mainitsemisen
arvoiset, jollei oteta huomioon sitä kauhistusta, jonka tyyssijana
kurjien Scarabota-sisarusten maja oli. Mutta nuori pappi tunsi heti,
että tästä vuoristoretkestä oli tullut hänelle paljon merkitsevä
tapahtuma, jos kohta hänellä ei vielä ollut hämärintä aavistustakaan
tämän merkityksen koko laajuudesta. Hän tunsi, että hänessä oli
tapahtunut sisäinen muutos. Hän oli uudessa mielentilassa, joka oli
hänestä joka minuutti yhä kummallisempi ja jossakin määrin epäilyttävä,
mutta ei läheskään niin epäilyttävä, että hän olisi mahdollisesti
vainunnut saatanan läsnäolon ja ehkä singonnut sitä mustepullolla,
jos sellainen olisi ollut hänen taskussaan. Vuoristomaisema lepäsi
paratiisimaisena hänen alapuolellaan. Vasta ensimmäisen kerran hän
nyt pani huomaamattaan kätensä ristiin ja onnitteli itseään sen
johdosta, että hänen esimiehensä oli uskonut hänelle juuri tämän
seurakunnan hoidon. Mitäpä oli tähän suurenmoiseen syvyyteen verrattuna
Pietarin pöytäliina, joka laskeutui taivaasta enkelien kannattaessa
sitä kolmesta nurkasta? Missä oli inhimillisen käsityksen mukaan
suurenmoisempaa, majesteettisempaa maisemaa kuin olivat nämä Generoson
luoksepääsemättömät jyrkänteet, joilta tuontuostakin kuului sulavan
lumen muodostamien vyöryjen kumeata kevään ukkosjyminää!

Siitä päivästä alkaen, jona Francesco kävi tuomittujen luona, ei hän
enää saanut takaisin aikaisemman elämänsä ajatuksetonta rauhaa. Ne
uudet kasvot, jotka luonto oli itsestään hänelle näyttänyt, eivät
enää kalvenneet, eikä se enää mitenkään alistunut painumaan entiseen
sieluttomuuteensa. Sen vaikutuksia, jotka eivät vaivanneet pappia
ainoastaan päivällä, vaan myös unissa, hän nimitti ja piti ennen
kaikkea viettelyksinä. Ja koska kirkon oppi on sulautunut yhteen
pakanallisen taikauskon kanssa jo sen vuoksi, että kirkko taistelee
sitä vastaan, luuli Francescokin ihan vakavissaan muutoksensa
johtuneen siitä, että hän oli koskettanut ruokkoamattoman paimenen
tulesta pelastamaa puista esinettä, taikakalua. Epäilemättä oli
vielä elossa jäännöksiä entisajan kauhistavasta Phallospalvonnasta,
inhottavasta epäjumaluudesta, jonka Jeesuksen ristin pyhä sota oli
maailmassa nujertanut. — Siihen saakka, kun hän oli nähnyt tuon
iljettävän tekeleen, oli Francescon sieluun syöpyneenä ollut ainoastaan
risti. Ihan samalla tavoin kuin karjan lampaat merkitään hehkuvalla
merkkiraudalla, oli hänetkin varustettu ristin poltinmerkillä, ja
tämä merkki oli sekä valveilla että unissa vaikuttavana tullut hänen
olemuksensa tunnuskuvaksi. Nyt pälyili ilkeä ja todellinen saatana
ristin ylitse, ja perin saastainen, kauhistava satyyrintunnus valloitti
alituisessa kilvassa yhä enemmän ristin paikkaa.

Francesco oli selostanut paimenkäyntiään pormestarille ja ensi
sijassa piispalleen, joka lähettämässään vastauksessa hyväksyi hänen
menettelynsä. »Ennen muuta», piispa kirjoitti, »vältämme kaikkea
julkista pahennusta». Hänestä oli erittäin viisas toimenpide se, että
Francesco oli järjestänyt erityisen ja salaisen jumalanpalveluksen
syntis-poloisia varten Sant’ Agatan huipulla olevaan pyhän äidin
kappeliin. Mutta esimiehen tunnustus ei kyennyt palauttamaan Francescon
sielunrauhaa, eikä hän päässyt eroon siitä ajatuksesta, että hän oli
palannut vuoristosta jollakin tavoin taiottuna.

Ligornettossa, jossa Francesco oli syntynyt ja jossa hänen setänsä,
kuuluisa kuvanveistäjä, oli viettänyt elämänsä viimeiset kymmenen
vuotta, oli vielä sama iäkäs pappi, joka hänen poikana ollessaan
oli opettanut hänelle katolisen uskon pyhiä totuuksia ja opastanut
hänet armon tielle. Eräänä päivänä hän meni tämän vanhan papin
puheille taivallettuaan tien Soanasta Ligornettoon kolmessa tunnissa.
Iäkäs pastori lausui hänet tervetulleeksi ja oli silminnähtävästi
liikuttuneena valmis nuoren miehen toivomuksen mukaan kuulemaan
hänen synnintunnustuksensa. Luonnollisesti hän antoi ripittäytyjälle
synninpäästön.

Francescon omantunnonvaivat kuvastuvat suunnilleen seuraavasta
tunnustuksesta, jonka hän esitti vanhukselle. Hän lausui: »Siitä
alkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen
ollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en
olisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden
ihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni
kavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntikausiksi sinne syöksyvien
vesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkonaisesti että
sisäisesti puhtaaksi ja terveeksi. Kun näen ristin kirkossa, ristin
vuoteeni kohdalla, nauran. Minun ei enää kuten aikaisemmin onnistu
itkeä ja huokailla ja kuvitella Vapahtajan kärsimyksiä. Sitävastoin
katsettani vetävät puoleensa kaikenlaiset Luchino Scarabotan taikakalun
kaltaiset esineet. Monesti ne ovat kokonaan toisenlaisia kuin se,
mutta minusta ne kuitenkin näyttävät samanlaisilta. Opiskelujani
varten, voidakseni oikein hyvin syventyä tutkimaan kirkko-isiä, olin
laitattanut verhot työhuoneeni ikkunoihin. Nyt olen otattanut ne
pois. Lintujen laulu, niittyjen halki asuntoni ohitse lumen sulaessa
juoksevien, lukuisten purojen solina, jopa narsissien tuoksukin
häiritsivät minua. Nyt avaan ikkunani selälleen nauttiakseni ahnaasti
kaikesta siitä.«

»Kaikki tämä huolettaa minua», Francesco jatkoi, »mutta se _ei_ kenties
ole pahinta. Pahempaa ehkä on se, että olen ikäänkuin noiduttuna
joutunut saastaisten pahojen henkien valtapiiriin. Hirvittävästi
ne kiusaavat minua, härnäävät ja houkuttelevat minua julkeasti
syntiin sekä päivän että yön kaikkina tunteina. Aukaisen ikkunan,
ja niiden taikavaikutuksesta minusta tuntuu siltä kuin ikkunani
alla kukkivassa kirsikkapuussa visertävien lintujen laulu uhkuisi
siveetöntä viettiä. Puunkuoren eräät muodot ärsyttävät minua ja
ne, jopa vuoriston viivatkin johtavat mieleeni corporis femininin
osia. Kaikista rukouksistani ja lihankidutuksistani huolimatta olen
joutunut alttiiksi kavalien, ilkeiden ja inhottavien pahojen henkien
hirvittäville hyökkäyksille. Koko luonto, kammoten tunnustan sen
teille, usein kohisee, suhisee ja jymisee pelästyneissä korvissani
kamalaa Phalloslaulua, jolla se palvoo paimenen surkeata, pientä,
puista epäjumalaa, kuten minun kaikesta kilvoittelustani huolimatta on
pakko uskoa.»

»Tämä kaikki», Francesco jatkoi tunnustustaan, »luonnollisesti pahentaa
rauhattomuuttani ja sielunhätääni sitäkin enemmän, koska pidän
velvollisuutenani käydä taisteluun sotiakseni alpilla sijaitsevaa
mätäpesää vastaan. Mutta vielä tämäkään ei ole tunnustukseni pahin osa.
Pahinta on, että jopa ammattini keskeisimpiinkin velvollisuustehtäviin
on sekoittunut jotakin yhtä helvetillisen suloiselta tuntuvaa,
ikäänkuin kaiken hämäävää, lähtemätöntä myrkkyä. Aluksi Jeesuksen sanat
kadonneesta lampaasta ja paimenesta, joka eroaa laumastaan noutaakseen
sen vaikeakulkuisilta kallioilta, valtasivat minut puhtaalla ja
pyhällä voimallaan. Mutta nyt epäilen, onko tämä tarkoitus vielä
nytkin yhtä puhdas. Se on muuttunut intohimoiseksi kiihkoksi. Herään
yöllä kasvot kyynelissä, ja kaikki ajatukseni sulautuvat voihkivaksi
sääliksi vuorella asuvien kadotettujen sielujen vuoksi. Mutta kun puhun
kadotetuista sieluista, täytyy kenties juuri siinä kohdassa erottaa
valhe totuudesta kipeällä leikkauksella. Scarabotan ja hänen sisarensa
syntisenä sieluna esiintyy nimittäin sisäisten silmieni edessä
yksinomaan ja ainoastaan heidän syntinsä hedelmän, heidän tyttärensä,
kuva.»

»Nyt kysyn itseltäni, eikö näennäisesti Jumalalle mieleisen intoni
syynä ole luvaton viehtymys häneen ja teenkö oikein, enkö antaudu
iankaikkisen kuoleman vaaraan, jos pitkitän näennäisesti Jumalalle
mieluista työskentelyäni.»

Iäkäs, maailmaakokenut pappi oli kuunnellut nuorukaisen tunnontarkkaa
tunnustusta enimmäkseen hyvin vakavana, joskus kuitenkin hymyillen.
Tuossa oli Francesco sellaisena kuin hän nuorukaisen tunsi, sekä
ulkoisesti että sisäisesti tunnollisena järjestyksen ihmisenä,
selväpiirteistä täsmällisyyttä ja puhtautta kaipaavana. Hän virkkoi:
»Francesco, älä pelkää! Astu vain eteenpäin tielläsi, kuten aina olet
astunut! Sinun ei sovi kummastella, jos pahan vihollisemme juonet
näyttävät mahtavimmilta ja vaarallisimmilta juuri silloin, kun aiot
temmata hänen kynsistään jo miltei varman uhrin.»

Mieli vapautuneena Francesco poistui papin asunnosta Ligornetton
kadulle. Tällä pienellä paikkakunnalla hän oli elänyt nuoruutensa
alkuajan. Ligornetto on pieni kylä avaran laakson pohjalla,
jokseenkin tasaisella maalla, ja vihanneksien ja viljakasvien
yläpuolella suikertelee tiukalle punottuja, tummia köysiä muistuttavia
viiniköynnöksiä ylös ja alas silkkiäispuiden välissä. Tätäkin paikkaa
hallitsevat Monte Generoson valtavat rinteet; täältä, läntiseltä
puoleltaan, vuori kohosi mahtavalta perustukseltaan majesteettisenä
näkyviin.

Oli keskipäivän aika, ja Ligornetto näytti uneliaalta. Francescon
kävellessä häntä tervehtivät vain muutamat kaakottavat kanat, jotkut
leikkivät lapset ja kylän liepeellä haukkuva louskutteleva koira.
Tänne, kylän laitaan, ikäänkuin sen salvaksi oli sijoitettu hänen
setänsä, varakkaan miehen, talo, kuvanveistäjä Vincenzon Buen Retiro,
joka nyt oli asumaton ja oli siirtynyt Tessinin kantonin haltuun
jonkinlaisena muistorakennuksena. Francesco astui portaita myöten
hoidotta jätettyyn ja metsittyneeseen puutarhaan ja antoi sitten
myöten äkkiä heränneelle halulleen mennä taas kerran katsomaan taloa
myös sisältä. Likellä asuvat talonpoikaiset ihmiset, vanhat tutut,
luovuttivat hänelle avaimen.

Nuoren papin suhtautuminen taiteeseen oli samanlainen kuin se hänen
asemassaan olevilla miehillä tavallisesti on. Hänen kuuluisa setänsä
oli kuollut noin kymmenen vuotta sitten, eikä Francesco ollut vainajan
hautaamispäivän jälkeen nähnyt tunnetun taiteilijakodin huoneita.
Hän ei olisi osannut sanoa, mikä hänet oli yht’äkkiä saanut käymään
tyhjässä talossa, jota ohimennen katsellessaan hän siihen saakka oli
tuntenut vain häipyvää myötätuntoa. Setä ei ollut koskaan ollut hänestä
muuta kuin kunnioitettu henkilö, jonka vaikutuspiiri oli hänestä vieras
ja merkityksetön.

Kun Francesco oli kiertänyt avainta lukossa ja astui ruostuneilla
saranoillaan narisevasta ovesta eteiseen, häntä vähän puistatti hänen
vastaansa portailta ja kaikkialle avoimeksi jätetyistä ovista huokuva
tomuinen hiljaisuus. Eteisestä oikealle oli taiteilija-vainajan
kirjasto, josta saattoi heti huomata, että täällä oli asunut innokas
kulttuuri-ihminen. Siellä oli alahyllyillä Vasarin teosten ohella
Winckelmannin kootut teokset, kun taas italialaista parnassoa edustivat
Michelangelon sonetit, Dante, Petrarca, Tasso, Ariosto ja muut. Varta
vasten teetettyihin kaappeihin oli sijoitettu kokoelma piirroksia ja
etsauksia, eräässä toisessa kaapissa oli renessanssiajan mitaleja
ja kaikenlaisia arvokkaita, harvinaisia esineitä, niiden joukossa
maalattuja, etruskilaisia savimaljoja, ja eräitä muita antiikkisia
pronssi- ja marmoriesineitä oli asetettu huoneeseen. Siellä täällä
riippui seinällä joitakin Leonardon ja Michelangelon erityisen
kauniita, kehystettyjä tauluja, jotka esittivät alastomia mies- tai
naisvartaloita. Seuraavan pienen kammion kolme seinää olivatkin melkein
ylhäältä alas asti sellaisten esineiden peitossa.

Sieltä jouduttiin kupolisaliin, joka oli useiden kerrosten korkuinen
ja sai valoa ylhäältä. Täällä Vincenzo oli työskennellyt, käyttäen
muovauspuuta ja talttaa, ja hänen parhaiden luomiensa kipsijäljennökset
täyttivät tämän miltei kirkkomaisen huoneen ahtaalle sullottuna,
äänettömänä kokoelmana.

Ahdistuneena, jopa levottomana ja omien askeltensa ääntä säikkyvänä
sekä pahan omantunnon vaivaamana Francesco oli saapunut tänne saakka
ja alkoi nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa katsella sedän erinäisiä
teoksia. Erään Michelangelon patsaan vieressä oli siellä nähtävänä
Ghilberti. Samoin siellä oli Dante, teoksia, joissa oli kauttaaltaan
pisteytysmerkkejä, koska niiden mukaan oli valmistettu suurennetut
veistokset marmorista. Mutta nämä maailmankuulut taideteokset eivät
jaksaneet kauan kiinnittää nuoren papin huomiota. Niiden viereen oli
sijoitettu kolmen nuoren neidon patsaat; he olivat erään markiisin
tyttäriä, ja heidän isänsä oli ollut kylliksi ennakkoluuloton
antaakseen heidän olla mestarin malleina ihan alastomina. Ulkonäöstä
päättäen ei nuorin näistä nuorista naisista ollut kahtatoista, toinen
viittätoista ja kolmas seitsemäätoista vuotta vanhempi. Francesco
heräsi vasta kauan viehättyneenä katseltuaan noita solakoita hahmoja.
Näissä veistoksissa ei alastomuus, kuten kreikkalaisten patsaissa,
tuntunut luonnolliselta aateluudelta ja jumaluuden kuvalta, vaan niissä
oli sellainen tuntu kuin olisi epähienosti vilkaistu makuuhuoneeseen.
Ensinnäkään ei näistä ollut häipynyt mallien näköisyys, vaan se oli
selvästi havaittavissa; ja nämä mallit näyttivät sanovan: »Me olemme
sopimattoman alastomia, vastoin tahtoamme ja häveliäisyyttämme loukaten
on häikäilemättömän mahtikäskyn nojalla vaatteemme riisuttu.» Kun
Francesco heräsi viehtymyksestään, jyskytti hänen sydämensä, ja hän
vilkaisi pelokkaasti ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa,
mutta hänestä tuntui synnilliseltä jo pelkästään oleminen yksin
sellaisten veistosten joukossa.

Jotta häntä ei lopuksi vielä yllätettäisi, päätti hän poistua sieltä
niin nopeasti kuin suinkin. Mutta ulko-ovelle ehdittyään hän ei
lähtenytkään pois, vaan sensijaan napsautti sisältäpäin ovenrivan
lukkoon ja lisäksi kiersi avainta, joten hän nyt oli lukittuna
kuolleiden aavetaloon eikä kukaan enää voinut häntä yllättää. Kun se
oli tehty, hän palasi pahennusta herättävän, kipsisen sulotarkolmikon
luokse.

Hänen sydämensä jyskyttäessä entistä kiivaammin valtasi hänet
siellä pian kalpea, vauhko mielettömyys. Hänen oli pakko sivellä
varttuneimman markiisittaren hiuksia, ikäänkuin tyttö olisi ollut
elävä. Vaikkakin tämä teko ilmeisesti ja myös hänen oman arvostelunsa
mukaan hipoi hulluutta, oli se kuitenkin jossakin määrin papillinen.
Mutta toisen markiisittaren täytyi jo sopeutua siihen, että hänen
olkapäätänsä ja käsivarttaan hiveltiin, täyteläistä olkapäätä ja
täyteläistä käsivartta, joka päättyi hentoon ja suloiseen käteen. Pian
oli Francesco kolmannen, nuorimman markiisittaren luona ja osoitti
pitemmälle menevää hellyyttä painaen lopuksi arkailevan, rikollisen
suudelman tytön vasemman rinnan alle, mikä teko hämmensi hänet
lopullisesti niin että hän tunsi itsensä masentuneeksi syntiseksi,
jonka mieliala ei ollut yhtään parempi kuin Aatamin silloin, kun hän
kuuli Herran äänen maistettuaan hyvän ja pahan tiedon omenaa. Hän
pakeni. Hän juoksi pois kuin vainottuna.

Seuraavat päivät Francesco vietti osittain kirkossa, osittain
pappilassaan lihankidutuksissa. Hän oli syvästi masentunut ja katuva.
Sellaisen hartauden puuskassa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan
ennen tuntenut, hän uskalsi toivoa lopuksi selviytyvänsä voittajana
lihan kiusauksista. Taistelu hyvän ja pahan välillä oli kuitenkin
puhjennut hänen rinnassaan aavistamattoman pelottavasti, niin että
hänestä näytti kuin Jumala ja perkele olisivat ensi kerran sijoittaneet
taistelutantereensa hänen rintaansa. Nuorelle kirkonmiehelle ei
enää tarjonnut rauhaa hänen olemassaolonsa sekään vaihe, jonka
aikana hän ei oikeastaan ollut vastuunalainen, nimittäin uni, sillä
juuri vartioimaton yöunen aika näytti olevan saatanasta erityisen
tervetullut, ja silloin se järjesti vietteleviä ja turmiollisia kujeita
nuorukaisen muutoin viattomassa sielussa. Eräänä yönä, aamupuolella
— hän ei tiennyt, tapahtuiko se unessa vai valveilla — hän näki
kuun valkeassa valossa markiisin kolmen tyttären valkeiden hahmojen
astuvan hänen huoneeseensa ja hänen vuoteensa viereen, ja tarkemmin
silmätessään hän huomasi niiden jokaisen maagillisella tavalla
sulautuneen yhteen Santa Croce-alpin nuoren paimentytön kuvan kanssa.

Epäilemättä ulottui Scarabotan leikkikalumaisen pienestä asumuksesta
tänne papin huoneeseen saakka, jonka ikkunasta alppi näkyi, side, jonka
lankoja eivät enkelit kehränneet. Francesco tiesi taivaallisesta ja
myös helvetin valtakunnasta kylliksi heti oivaltaakseen, minkä hengen
siittämää tämä työ oli. Francesco uskoi noituuteen. Perehtyneenä
skolastisen tieteen useihin aloihin hän otaksui pahojen henkien
käyttävän hyväkseen tähtien tehoa saadakseen aikaan määrättyjä
turmiollisia vaikutuksia. Hän oli oppinut, että ruumiiseen nähden
ihminen kuului taivaankappaleihin, ymmärrys teki hänet enkelien
kaltaiseksi, hänen tahtonsa oli alistettu Jumalan valtaan, mutta Jumala
salli langenneiden enkelien johtaa hänen tahtonsa pois Jumalasta,
ja pahojen henkien valtakunta suureni liittoutuessaan sellaisten jo
vieteltyjen ihmisten kanssa. Sitä paitsi hetkellinen, ruumiillinen
tunne helvetin henkien käyttämänä saattoi usein olla ihmisen ikuisen
turmion syynä. Lyhyesti sanoen, nuori pappi vapisi luitaan ja ytimiään
myöten ja pelkäsi perkeleiden myrkyllistä puremaa, vereltä haisevia
pahoja henkiä, Behemoth-hirviötä ja ihan erityisesti Asmodeusta,
huoruuden tunnustettua pahaa henkeä.

Ensiksi hän ei voinut ratkaisevasti otaksua hyljeksittyjen sisarusten
langenneen noituuden ja taikuuden syntiin. Tosin hänelle sattui
kokemus, joka hänestä oli pahasti epäilyttävä. Joka päivä hän puhdisti
sisäistä olemustaan, osoittaen pyhää intoa ja käyttäen uskonnon kaikkia
keinoja, poistaakseen sieltä paimentytön kuvan, mutta yhä uudelleen
kuva ilmestyi sinne entistä kirkkaampana, varmempana ja selvempänä.
Millainen oli se maalaus ja millaiselle tuhoutumattomalle puupinnalle
tai liinakankaalle se oli maalattu, kun siihen ei vähääkään pystynyt
vesi eikä tuli!

Monesti hän hiljaa ja hämmästyneenä tarkkaili, kuinka tämä kuva
tunkeutui kaikkialle. Kun hän kirjaa lukiessaan näki nuo hennot,
omituisen punertavan, maanruskean tukan kehystämät kasvot ja isot,
tummat silmät jollakin sivulla, käänsi hän viereisen lehden sitä
peittämään ja piilottamaan. Mutta se näkyi kaikkien lehtien lävitse,
ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan, kuten se muuten näkyi myös
verhojen, ovien ja seinien lävitse talossa ja vieläpä kirkossakin.

Tällaisten ahdistusten ja sisäisten ristiriitojen vaivaamaa nuorta
pappia kalvoi lisäksi malttamattomuus, koska Sant’ Agatan laella
pidettävän erityisen jumalanpalveluksen määräpäivä ei tuntunut joutuvan
kylliksi nopeasti. Hän halusi niin pian kuin suinkin suorittaa
velvollisuudekseen ottamansa tehtävän koska hän sillä ehkä saisi
riistetyksi neidon helvetin ruhtinaan kynsistä. Vielä hartaammin hän
toivoi näkevänsä tytön jälleen, mutta eniten hän kaipasi pelastumista
tuskaisesta lumouksestaan, sillä hän toivoi sen varmasti toteutuvan.
Francesco söi vähän, vietti suurimman osan öistään valveilla, ja kun
hän päivä päivältä kävi yhä enemmän huolten painamaksi ja kalpeaksi,
saavutti hän seurakunnassaan entistäkin suuremman esimerkillisen
hurskauden maineen.

Vihdoin oli tullut se aamu, joksi pappi oli kutsunut syntispoloiset
ylhäällä sokeritoppamaisen Sant’ Agatan laella olevaan kappeliin.
Sinne vievää äärimmäisen vaivalloista tietä ei ehtinyt taivaltaa
kahta tuntia lyhyemmässä ajassa. Yhdeksännellä tunnilla Francesco
astui matkavalmiina Soanan aukiolle sydän hilpeänä ja virkistyneenä,
katsellen maailmaa uudestisyntyneen silmillä. Toukokuun alku lähestyi,
ja niinpä oli koittanut niin ihana päivä kuin suinkin saattoi ajatella,
mutta nuori mies oli elänyt jo useita yhtä kauniita päiviä luonnon
silti näyttämättä hänestä Edenin puutarhan kaltaiselta, kuten se tänään
näytti. Nyt häntä ympäröi paratiisi.

Kirkkaan vuoristoveden täyttämän sarkofagin ympärillä seisoi kuten
tavallisesti vaimoja ja neitoja, jotka tervehtivät pappia äänekkäillä
huudahduksilla. Jokin piirre hänen ryhdissään ja hänen ilmeissään ynnä
alkavan päivän juhlallinen raikkaus olivat rohkaisseet pesijättäriä.
Hameenliepeet puristettuina jalkojen väliin, niin että muutamien
ruskeat pohkeet ja polvet olivat näkyvissä, he seisoivat kumarassa,
rivakasti työskennellen voimakkailla, samoin ruskeilla, paljailla
käsivarsillaan. Francesco meni joukon luokse. Hän katsoi tarpeelliseksi
lausuilla kaikenlaisia ystävällisiä sanoja, jotka eivät millään tavoin
olleet hänen hengellisen vitkansa yhteydessä, vaan koskivat hyvää
säätä, hyvää mielialaa ja toivottavaa, hyvää viinivuotta. Nähtävästi
kuvanveistäjäsetänsä taloon tekemänsä käynnin innostamana nuori pappi
nyt ensi kerran antautui tarkastamaan ruumisarkun koristeellista
reunusta, johon oli kuvattu Bacchuksen palvelijain kulkue, hyppeleviä
satyyreja, tanssivia huilunsoittajattaria ja Dionysoksen, rypälekruunun
koristaman viininjumalan, vaunut, joita pantterit vetivät. Tällä
hetkellä hänestä ei tuntunut kummalliselta se, että muinaisajan ihmiset
olivat peittäneet kuoleman kotelon pursuavan elämän hahmoilla. Vaimot
ja neidot, joista muutamat olivat harvinaisen kauniita, lörpöttelivät
ja naureskelivat hänelle hänen silmäillessään arkkua, ja ajoittain
hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut päihtyneiden, ilakoivien
menadien ympäröimä.

Nyt toisen kerran kavutessaan vuoristoluontoon hän oli ensimmäisen
retken aikaiseen itseensä verrattuna samanlainen kuin näkeväsilmäinen
ihminen on äitinsä kohdusta saakka sokeana olleeseen verrattuna.
Pakottavan selvänä oli Francescolla sellainen tunne, että hän oli äkkiä
tullut näkeväksi. Siinä mielessä ei sarkofagin katseleminen suinkaan
tuntunut hänestä satunnaiselta, vaan syvän merkitykselliseltä. Missä
oli vainaja? Elämän juokseva vesi täytti avoimen, kivisen ruumisarkun,
ja ikuinen kuolleistaherääminen oli muinaisajan ihmisten kielellä
tulkittuna marmorin pinnalla. Niin oli evankeliumi ymmärrettävä.

Tosin ei tähän evankeliumiin jäänyt paljon yhteistä sen kanssa, jota
hän oli aikaisemmin oppinut ja opettanut. Se ei suinkaan juontunut
kirjan sivuista ja kirjaimista, vaan paljon enemmän se kumpusi maasta
ruohon, yrttien ja kukkien kautta tai valui auringon keskipisteestä
valon mukana. Koko luonto muuttui ikäänkuin puhuvaksi ja eläväksi.
Kuollut ja mykkä luonto tuli vireäksi, tuttavalliseksi, avoimeksi ja
puheliaaksi. Äkkiä se tuntui ilmaisevan nuorelle papille kaiken, mitä
se oli siihen saakka äänettömänä pitänyt salassa. Hän tuntui olevan
sen lemmikki, sen valittu, sen poika, jolle se äidin tavoin uskoi
rakkautensa ja äitiytensä pyhän salaisuuden. Kaikki kauhun kuilut,
kaikki hänen järkkyneen sielunsa tuskaiset huolet olivat häipyneet.
Helvetin luulotellun hyökkäyksen synkkyydestä ja pelosta ei ollut
mitään jäljellä. Koko luonnosta uhosi hyvyyttä ja rakkautta, ja ylen
rikkaana hyvyydestä ja rakkaudesta saattoi Francesco antaa sille
takaisin hyvyyttä ja rakkautta.

Merkillistä: hänen kavutessaan vaivalloisesti ylöspäin kinsterien,
pyökkien ja sinivattutiheikköjen välitse, usein luiskahdellen
särmäisiltä kiviltä, häntä ympäröivä kevätaamu tuntui autuaalliselta
ja valtavalta luonnonsinfonialta, joka kertoi enemmän luomisesta kuin
luoduista. Kuolemasta iäksi vapautetun luomistyön mysteerio ilmaisi
verhotta itsensä. Se, joka ei kuullut tätä sinfoniaa — niin tuntui
papista — petti itseään alkaessaan virrentekijän sanoilla ylistää:
»Jubilate Deo omnis terra» tai »Benedicte coeli domino».

Kylläisen täyteläisenä kohisi Soanan vesiputous ahtaaseen rotkoonsa.
Sen pauhu kaikui paisuneena ja hekumallisena. Sen puhetta ei voinut
olla kuulematta. Milloin kumeampana, milloin heleämpänä soi tyytymisen
ääni, alituisesti muuttuen. Jymisevä lumivyöry irtaantui Generoson
jättimäisiltä rinteiltä, ja kun jymy ehti Francescon korviin, oli
vyöry itse jo syöksynyt Savaglian uomaan, vieden muassaan äänettömänä
virtana soluvaa lunta. Oliko luonnossa mitään sellaista, mikä ei
kuulunut elämän piiriin ja missä ei ollut sielua, mitään, missä ei
toteutunut pakottava tahto? Kaikkialla oli sanoja, kirjoitusta, laulua
ja kiihtävää verenkäyntiä. Eikö aurinko ystävällisesti laskenut
lämmintä kättä hänen selkäänsä olkapäiden väliin? Eivätkö laakeri-
ja pyökkitiheikköjen lehdet kahisseet ja liikkuneet, kun hän ohi
mennessään pyyhkäisi niitä? Eikö vettä kummunnut kaikkialle, ja eikö se
hiljaa solisten, piirtänyt kaikkialle uomansa ura- ja solmumerkkejä?
Eikö hän, Francesco Vela, niitä lukenut, eivätkö niitä lukeneet
kymmenientuhansien pienten ja suurten kasvien hiusjuuret, ja eikö juuri
niiden salaisuus esiintynyt kymmenissätuhansissa kukissa ja niiden
verholehdissä? Pappi otti käteensä pienenpienen kiven ja näki sen
pinnalla punertavaa jäkälää; siinäkin puhuva, maalaava, kirjoittava
ihmemaailma, muovaava muoto, joka oli todistuksena elämän kuvissa
vaikuttavasta kuvia luovasta kyvystä.

Entä eivätkö samaa todistaneet lintujen äänet, jotka liittyivät
toisiinsa äärettömän hienoina, näkymättöminä säikeinä valtavan
vuorilaakson onkaloiden ylitse kuin verkko? Tämä kuuluva silmukkaverho
näytti Francescosta ajoittain muuttuvan näkyviksi, hopeavälkkeisiksi
langoiksi, jotka saivat sisäisen, puhuvan tulen liekehtimään. Eikö se
ollut luonnon kuuluvaksi ja näkyväksi tullutta rakkautta ja ilmaistua
onnea?

Ja eikö ollut ihmeellistä, että niin pian kuin tämä seitti häipyi tai
särkyi, nopeasti sujahtelevat, väsymättömät sukkulaiset liittivät sen
jälleen? Missä pienet, siivekkäät kutojat istuivat? Niitä ei näkynyt,
jollei ehkä pieni lintunen mykkänä ja kiirehtien siirtynyt toiseen
paikkaan. Pienistä kurkuista tulvi tämä kaikkea muuta kuuluvammin
riemuitseva, kauas kantautuva puhe.

Siellä, missä kaikki pulppusi, missä kaikki sykähteli, sekä hänessä
että hänen ympärillään, ei Francesco osannut erottaa kuoleman
paikkaa. Hän kosketti kastanjapuun runkoa ja tunsi, kuinka se pakotti
ravitsevat nesteet kohoamaan lävitseen. Hän imi ilmaa, ikäänkuin se
olisi ollut elävä sielu, ja tiesi heti saavansa juuri sitä kiittää
oman sielunsa hengityksestä ja ylistyksestä. Entä eikö juuri yksin se
tehnyt hänen kurkustaan ja kielestään julistamisen puhuvan välineen?
Francesco viivähti tuokion muurahaiskeon ääressä, jossa kuhisi innokas
uurastus. Nuo arvoitukselliset pikku elävät olivat kalunneet pienen
peltohiiren niin että vain hento luuranko oli jäljellä. Eivätkö tuo
soma, pieni luuranko ja muurahaisvaltion lämpimiin uumeniin kuljetettu
ja kadonnut hiiri kertoneet elämän tuhoutumattomuudesta, ja eikö
luonto kuvia luovassa tarpeessaan tai pakossaan vain ollut etsinyt
uutta muotoa? Pappi näki jälleen Sant’ Agatan ruskeat kalasääsket,
ei tällä kertaa alapuolellaan, vaan korkealla yläpuolellaan. Niiden
siivekkäät, höyheniset ruumiit kantoivat veren ihmettä, sykkivän
sydämen ihmettä majesteettisessa hurmiossa avaruuden halki. Mutta kuka
olisi voinut olla tajuamatta, että niiden lennon vaihtuvat kaarteet
piirsivät siniselle, silkkimäiselle taivaalle selvää kirjoitusta,
josta ei voinut erehtyä ja jonka merkitys ja kauneus mitä likeisimmin
liittyivät elämään ja rakkauteen. Francescosta tuntui ihan siltä
kuin linnut olisivat vaatineet häntä lukemaan. Ja samalla kun ne
kirjoittivat lentokuvioillaan, ei niiltä myöskään ollut evätty
lukemiskykyä. Francesco ajatteli näille siivekkäille kalastajille
suotua, kauaskantavaa katsetta. Ja hän ajatteli ihmisten, lintujen,
imettäväisten, hyönteisten ja kalojen lukemattomia silmiä, joilla
luonto itseään katseli. Hänen yhä syvemmäksi hämmästyksekseen hänelle
selvisi luonnon ääretön äidillisyys. Se huolehti siitä, ettei sen
lapsilta sen kaikki käsittävän äidillisyyden alueella mitään jäänyt
nauttimatta ja salatuksi; se ei ollut ainoastaan suonut niille näkö-,
kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisteja, vaan sillä oli, kuten Francesco
tunsi varalla vielä lukemattomia uusia aisteja aikakausien vaihteluja
varten. Kuinka valtava näkö, kuulo, haju, maku ja tunto maailmassa
olikaan! — Ja kalasääskien yläpuolella väikkyi vaalea pilvi. Se
muistutti säihkyvää telttakatosta. Mutta sekin siirtyi paikaltaan ja
muuttui silminnähtävästi mitä eloisimmin vaihteluin.

Francescon silmistä oli kaihi pudonnut syvien, salattujen voimien
vaikutuksesta. Mutta tämän elämyksen arvoa lisäsi se hänet, hänen
sitä myöntämättä, onnelliseksi tekevä seikka, että häntä odotti neljä
ihanaa tuntia, joiden aikana hän jälleen näkisi kovaonnisen, vainotun
paimentytön. Se tieto teki hänet varmaksi ja rikkaaksi, ikäänkuin niin
kaunissisältöinen aika ei voisikaan kulua loppuun. Tuolla ylhäällä,
niin, tuolla ylhäällä, missä oli pieni kappeli, ja kalasääsket sen
yläpuolelle kaartelemassa, odotti häntä, kuten hän arveli, onni jota
enkelitkin varmaan kadehtivat. Hän kiipesi kiipeämistään, ja mitä
autuain into antoi hänelle siivet. Sen, mitä hän tuolla ylhäällä
kokisi, täytyisi varmasti valahtaa hänen päällensä eräänlaisena
kirkastuksena ja taivaan välittömässä läheisyydessä tehdä hänet
melkeinpä ikuisen hyvän paimenen kaltaiseksi. »Sursum corda! Sursum
corda!» Hän hoki itsekseen Franciscuksen tervehdystä, samalla kun hänen
vierellään käveli pyhä Agatan marttyyri, jolle vuoren laella sijaitseva
kappeli oli omistettu ja joka oli astellut kuolemaan pyövelin käsissä
ikäänkuin olisi mennyt tanssimaan. Ja heidän jäljessään, siltä tuntui
innokkaasti kapuavasta Francescosta, seurasi jono pyhiä naisia, jotka
kaikki tahtoivat olla näkemässä juhlallisella laella tapahtuvaa
rakkaudenihmettä. Itse Maria, jonka ambrosialla voidellut hiukset
olivat ihanasti hajallaan, käveli viehkein jaloin kaukana papin ja
autuutettujen naisten kulkueen edellä, jotta maa hänen katseensa, hänen
hengityksensä, hänen askeltensa vaikutuksesta saisi kaikkia varten
juhlallisen kukkaspeitteen. »Invoco te! Invoco te!» huohotti Francesco
ihastuneena. »Invoco te, nostra benigna stella!»

Pappi oli väsymystä tuntematta saapunut kartiomaisen vuoren laelle,
joka tuskin oli laajempi kuin se ala, jonka siellä olevan pienen
jumalanhuoneen perustus valtasi. Tilaa jäi vielä kaidalle reunamalle
ja ahtaalle edustalle, jonka keskellä kasvoi nuori, vielä lehdetön
kastanja. Näytti siltä kuin tämän yksinäisen pikku kirkon ympärille
olisi siroteltu kappale taivasta tai Marian sinistä vaippaa; siinä
määrin oli sinisiä katkeroita versonut pyhäkön ympärille. Olisi myös
saattanut kuvitella vuoren huipun yksinkertaisesti kohonneen taivaan
sineen.

Kuoripoika ja Scarabota-sisarukset olivat jo saapuneet ja sijoittuneet
mukavasti kastanjan juurelle. Francesco kalpeni, sillä hänen
katseensa oli turhaan, joskin vain nopeasti harhaillen etsinyt nuorta
paimentyttöä. Mutta hän otti kasvoilleen ankaran ilmeen ja avasi
kappelin oven isolla, ruosteisella avaimella paljastamatta pettymystään
sekä sielunsa tyrmistystä. Hän astui ahtaaseen kirkkoon, jonka alttarin
taakse kuoripoika pian laittoi kaikki kuntoon messua varten. Mukana
tuodusta pullosta kaadettiin vihkivettä kuivuneeseen maljaan, jossa
sisarukset nyt saattoivat kostuttaa kovat ja syntiset hyppysensä. He
pirskottivat vihkivettä päällensä, tekivät ristinmerkin ja laskeutuivat
aran kunnioittavasti polvilleen ihan kynnyksen viereen.

Rauhattomuuden ajamana oli Francesco tällä välin poistunut vielä
kerran ulkosalle, jossa hän vähän aikaa sinne tänne käveltyään
mykistyen ja syväksi järkytyksekseen löysi etsimänsä tytön, joka lepäsi
hieman lakitasanteen alapuolella sinisten katkerojen, kuin loistavan
tähtitaivaan keskellä. — »Tule sisälle! Olen odottanut sinua», huusi
pastori. Tyttö nousi velton näköisesti pystyyn ja katsoi Francescoon
rauhallisesti alaspäin käännettyjen silmäripsiensä lomitse. Samalla hän
näytti ihastuttavan lempeästi hieman hymyilevän, mikä kuitenkin johtui
vain hänen suloisen suunsa luonnollisesta muodosta, sinisten silmien
viehättävästä loisteesta ja täyteläisten poskien hienoista hymykuopista.

Tässä silmänräpäyksessä se kuva, jota Francesco oli vaalinut
sielussaan, uudistui ja täydellistyi ratkaisevan kohtalokkaasti.
Hän näki lapsellisen viattomat madonnankasvot, joiden hämmentävään
viehätysvoimaan liittyi aivan vähäistä, kipeää katkeruutta. Hänen
poskiensa vahvahko puna peitti valkeata, ei ruskeata ihoa, josta
kosteanpunaiset huulet helottivat hohtaen, granaattiomenan tavoin.
Kaikista tämän lapsellisen pään piirteistä kuvastui samalla kertaa
suloa ja katkeruutta, surumieltä ja hilpeyttä. Hänen katseessaan
oli arkaa perääntymistä ja samalla hellää vaatimusta, mutta ne
eivät olleet rajuja, eläimellisen kiihkeitä, vaan itsetiedottoman
kukkamaisia. Joskin silmiin näytti kätkeytyvän kukan arvoitus ja
taru, niin neidon koko olemus muistutti pikemminkin kaunista ja
kypsää hedelmää. Tämä pää, kuten Francesco kummastellen itsekseen
totesi, oli vielä ihan lapsen siinä ilmenevään sieluun nähden, ja
vain eräänlainen rypälemäinen täyteläisyys osoitti, että lapsuusiän
raja oli sivuutettu ja naisen tarkoitus oli saavutettu. Osittain
maanruskea, osittain vaaleampien suortuvien kirjavoima tukka oli
sidottu paksuksi seppeleeksi ohimoiden ja otsan ympärille. Toisaalta
raskas, toisaalta sisäisesti kuohuva, jalon kypsä uneliaisuus näytti
painavan tytön silmäripsiä alaspäin ja antoi hänen silmilleen kosteaa,
tulvivaa tunteikkuutta. Mutta pään musiikki muuttui norsunluumaisen
kaulan alapuolella toiseksi, jonka ikuisissa sävelissä on toisenlainen
sisältö. Olkapäistä alkoi nainen, nuorekkaan, kypsän täyteläinen
nainen, joka oli miltei liian täyteläinen ja joka ei näyttänyt
kuuluvan lapsekkaan pään yhteyteen. Paljaat jalat ja vankat,
ruskettuneet pohkeet olivat hedelmällisen täyteläiset, melkein liian
tukevat hänelle, kuten Francescosta näytti. Pää ei ollut tietoinen
naisvartalonsa aistihuumaisesta mysteeristä, korkeintaan sillä oli
siitä vähäinen aavistus. Mutta juuri sen vuoksi Francesco tunsi,
että hän oli auttamattomasti, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta, kiintynyt tuohon päähän ja tuohon kaikkivoipaan vartaloon.

Mutta kaikesta siitä, mitä nuori mies siinä silmänräpäyksessä, jona
hän jälleen kohtasi tämän Jumalan luoman, perisynnin niin raskaasti
painaman olennon, lienee nähnyt, havainnut ja tuntenut, ei hänessä
voinut huomata mitään paitsi huulten hiljaista vavahtelua. »Mikä
oikeastaan on nimesi?» hän vain kysyi synnin vaivaamalta, synnittömältä
tytöltä. Tyttö vastasi, että hänen nimensä oli Agata, ja hänen äänensä
kuulosti Francescosta paratiisin naurukyyhkysen kujerrukselta.
»Osaatko lukea ja kirjoittaa?» tiedusti pappi. Tyttö vastasi: »En!»
»Tiedätkö mitään pyhän messu-uhrin merkityksestä?» Toinen katsoi
häneen virkkamatta mitään. Silloin hän käski tytön tulla kirkkoon ja
meni itse edellä sisälle. Alttarin takana kuoripoika auttoi messupuvun
hänen yllensä, Francesco pani baretin päähänsä, ja pyhä toimitus sopi
aloittaa; milloinkaan ei nuori mies ollut messutilaisuudessa tuntenut
olevansa niin juhlallisen, palavan hartauden läpitunkema kuin hän nyt
oli.

Hänestä tuntui kuin kaikkihyvä Jumala nyt vasta olisi kutsunut hänet
palvelijakseen. Papillisen vihkimisen tie, jonka hän oli taivaltanut,
näytti hänestä nyt pelkältä kuivalta sisällyksettömältä ja petolliselta
hätäilyltä, jolla ei ollut mitään yhteistä tosijumalallisen kanssa.
Mutta nyt oli koittanut hänen jumalallinen hetkensä, pyhä aikansa.
Vapahtajan rakkaus muistutti taivaallista tulisadetta, jossa hän seisoi
ja joka äkkiä vapautti ja viritti liekkiin koko hänen oman sisäisen
rakkautensa. Äärettömässä rakkaudessaan hänen sydämensä laajeni koko
luomakunnan käsittäväksi ja liittyi ihastuneena sykähtelemään kaikkien
luotujen kanssa samalla tavoin. Tästä hurmiosta, joka melkein huumasi
hänet, tulvi kaksin kerroin voimakkaampana esiin myötätunto kaikkia
olentoja kohtaan, jumalallisen hyvyyden intomielinen tavoittelu, ja
nyt vasta hän uskoi täysin ymmärtävänsä pyhää äitikirkkoa ja sen
messua. Nyt hän tahtoi kirkon palvelijana osoittaa tyyten toisenlaista,
uudistunutta intoa.

Ja kuinka olikaan tämä matka, nousu tälle huipulle, selvittänyt
hänelle sen salaisuuden, jonka merkitystä hän oli Agatalta kysynyt!
Tytön äänettömyys, joka oli mykistänyt myös hänet, osoitti hänelle,
vaikka hän ei sitä näyttänyt, että he molemmat olivat saaneet tiedon
heidän kummankin osakseen nyt tulleen jumalallisen ilmoituksen
kautta. Eikö ikuinen äiti ollut kaikkien muutosten perusta ja kaiken
lihaksitulemisen pohja, ja eikö hän, Francesco, ollut kutsunut näitä
oman onnensa nojaan jätettyjä, pimeässä hapuilevia jumalanlapsia tälle
ylimaalliselle vuorenhuipulle osoittaakseen heille ehtoollisena pojan
muuttumisihmeen, leivän ja viinin muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja
vereksi? Niinpä nuori mies seisoi ehtoolliskalkki kädessään, silmät
ilosta kosteina. Hänestä tuntui kuin hän itsekin tulisi jumalaksi.
Ollessaan tässä valitun profeetan, pyhän välittäjän, tilassa hän tunsi
näkymättömien jäsenten kohottavan hänet taivaisiin saakka sellaisessa
ilon ja kaikkivaltiuden tunnossa, joka, kuten hän uskoi, nosti hänet
äärettömän korkealle kirkkojen ja papiston koko joukkion yläpuolelle.
Heidän tulisi nähdä hänet, hämmästyneinä ja hartaan kunnioittavina
suunnata katseensa häneen, huimaavan korkealle alttarille, jolla
hän seisoi. Hän nimittäin seisoi alttarilla kokonaan toisenlaisessa
ja ylevämmässä mielessä kuin Pietarin sijainen, paavi, vihkimisensä
jälkeen seisoo. Kouristuksenomaisesti haltioituneena hän ojensi
kiittämisen ja muutosten ehtoollismaljaa, koko luomakunnan alati
uudestisyntyvän jumalanruumiin symbolia, avaruuden äärettömyyteen,
jossa se loisti kuin uusi, kirkkaampi aurinko. Ja kun hän siten
seisoi pyhä malja kohotettuna omasta mielestään kokonaisen iäisyyden,
todellisuudessa kaksi tai kolme sekuntia, tuntui hänestä kuin
sokeritoppamaisen Sant’ Agatan rinteet olisivat alhaalta ylös saakka
olleet kuuntelevien enkelien, pyhimysten ja apostolien peitossa. Mutta
melkein vielä ihanammilta hänestä tuntuivat kumea rummunpärinä ja
jono kaunisasuisia naisia, jotka selvästi näkyivät seinien lävitse
liikkuessaan pienen kappelin ympärillä yhdistettyinä toisiinsa
kukkakiehkuroilla. Heidän takanaan pyörivät piiriä hurmioituneen
kiihkon vallassa sarkofagin menadit, tanssivat ja hyppivät
vuohenjalkaiset satyyrit, joista muutamat kantoivat Luchino Scarabotan
puista hedelmällisyyden symbolia hilpeässä kulkueessa.

Soanaan palattuaan Francesco sai kokea raskaan selviämisen, kuten
jokainen, joka on juonut humaltumisen pikarin viimeistä pohjasakkaa
myöten. Scarabotan perhe oli messun jälkeen poistunut; veli, sisar ja
tytär olivat jäähyväisiä sanoessaan kiitollisina suudelleet nuoren
papin kättä.

Hänen mielialansa nyt painuessa yhä alemmaksi alkoi se sieluntila,
jossa hän oli ollut lukiessaan messua vuoren laella, tuntua hänestä
yhä epäilyttävämmältä. Myöskin Sant’ Agatan huippu oli varmastikin
aikaisemmin ollut jollekin epäjumalalle pyhitetty palveluspaikka; se,
mikä hänestä siellä ylhäällä oli tuntunut Pyhän Hengen suhinalta,
oli ehkä ollutkin epäjumalan sortuneen vallan demonista vaikutusta,
jonka Jeesus Kristus oli kukistanut, mutta jonka maailman luoja ja
ohjaaja yhä vieläkin salli käyttää turmiollista valtaansa. Papin
saavuttua Soanaan ja pappilaansa oli se tieto että hän oli tehnyt
itsensä syypääksi raskaaseen syntiin vallannut hänet täydelleen, ja
hänen sielunhätänsä sen vuoksi kävi niin ankaraksi, että hän jo ennen
päivällistä meni kirkkoon, joka oli seinäkkäin hänen asuntonsa kanssa,
antautuakseen palavissa rukouksissa korkeimman välittäjän huostaan ja,
jos suinkin mahdollista, puhdistautuakseen hänen armossaan.

Selvästi tuntien avuttomuutensa hän rukoili, ettei Jumala jättäisi
häntä alttiiksi pahojen henkien hyökkäyksille. Hän tunsi varsin
hyvin, ja hän tunnusti sen, kuinka ne monin tavoin ahdistivat hänen
olemustaan milloin sitä supistivat, milloin taas laajensivat yli
aikaisempien, terveellisten rajojen, muuttaen sitä mitä hirvittävimmin.
»Olin huolellisesti hoidettu pikku puutarha sinun kunniaksesi», puhui
Francesco Jumalalle. »Nyt se on hukkunut vedenpaisumukseen, joka ehkä
kiertotähden vaikutuksesta yhä kasvaa ja jonka rannattomalla ulapalla
minä ajelehdin mitättömän pienessä veneessä. Ennen tiesin tarkoin
tieni. Se oli sama kuin se tie, jonka pyhä kirkkosi palvelijoillesi
osoittaa. Nyt minä pikemminkin ajaudun kuin olen varma päämäärästä ja
tiestä.»

»Anna minulle», rukoili Francesco palavasti, »tähänastiset rajani
ja entinen varmuuteni ja käske pahojen enkelien lakata virittämästä
vaarallisia ansojaan avuttomalle palvelijallesi. Älä johdata, oi,
älä johdata meitä kiusaukseen. Minä menin näiden syntis-parkojen
luokse sinun palveluksessasi; laita niin, että taaskin pääsen pyhien
velvollisuuksieni tiukasti rajoitettuun piiriin.»

Francescon rukouksissa ei enää ollut entistä selvyyttä ja
havainnollisuutta. Hän pyysi keskenään ristiriitaisia seikkoja. Joskus
hän itsekin epäili, oliko hänen rukouksiaan kannattava kiihkeys
peräisin taivaasta vai jostakin muusta lähteestä. Se merkitsi, ettei
hän oikein tiennyt, eikö hän ehkä rukoillut taivaalta pohjaltaan
helvetillistä hyvää. Se, että hän sulki Scarabota-sisarukset
rukouksiinsa, saattoi johtua kristillisestä säälistä ja papillisesta
huolenpidosta. Mutta oliko asianlaita sama, kun hän palavan hartaasti,
vuodattaen kuumia kyyneleitä, rukoili taivaalta Agatan pelastusta?

Tähän kysymykseen hän saattoi joskus vielä vastata myöntävästi, sillä
väkevimmän vietin aiheuttama selvätuntuinen mielenliikutus, joka oli
vallannut hänet silloin, kun hän näki tytön jälleen, oli muuttunut
jotakin äärettömän puhdasta tavoittelevaksi haaveelliseksi tunteeksi.
Tämän muutoksen johdosta Francesco ei huomannut, kuinka kuolemansynnin
hedelmä tunkeutui Marian, Jumalan äidin, sijalle ja oli myös hänen
rukouksissaan ja ajatuksissaan madonnan ruumiillistuma. Toukokuun
ensimmäisenä päivänä alkoi Soanan kirkossa kuten kaikkialla erityinen
Marian palvelus, jonka noudattaminen vielä nimenomaan tuuditti nuoren
papin valppautta uneen. Joka päivä hän iltahämärissä piti etupäässä
Soanan vaimoille ja tyttärille lyhyen saarnan, käsitellen siunatun
neitsyen hyveitä. Sitä ennen ja sen jälkeen kaikui kirkon laivasta
avoimen oven kautta keväiseen ulko-ilmaan ylistyslauluja Marian
kunniaksi. Ja vanhoihin, ihaniin, sanoiltaan ja säveliltään niin
viehättäviin lauluihin sekaantui ulkoa varpusten hilpeätä sirkutusta
ja läheisistä, kosteista rotkoista kantautuvaa mitä suloisinta
satakielenlaulua. Sellaisina hetkinä oli Francesco, joka näennäisesti
palveli Mariaa, täydelleen antautunut palvomaan epäjumalaansa.

Jos Soanan äidit ja tyttäret olisivat aavistaneet, että he papin
silmissä olivat seurakunta, jonka hän joka päivä kutsui koolle kirkkoon
palvoakseen tätä vihattua synninhedelmää tai kohotakseen Maria-laulun
hartaiden sävelien kantamana kaukaiselle, korkealle kalliorinteillä
sijaitsevalle laidunalueelle, olisi hänet varmasti kivitetty, mutta
nyt näytti siltä kuin nuoren kirkonmiehen hurskaus olisi joka päivä
kasvanut seurakunnan ihmettelevissä silmissä. Vähitellen vanhat ja
nuoret, rikkaat ja köyhät, lyhyesti sanoen kaikki, pormestarista
kerjäläiseen, kirkollismielisimmästä penseimpään saakka joutuivat
mukaan Francescon keväthuumaukseen.

Jopa pitkät yksinäiset kävelyretketkin, joita hän nyt teki entistä
useammin, luettiin nuoren pyhimyksen ansioksi. Ja kuitenkin ne tehtiin
vain siinä toivossa, että niiden aikana sattuma joskus osuttaisi
hänet Agatan tielle. Sillä arasti varoen paljastamasta itseään hän
oli määrännyt seuraavan, erityisesti Scarabotan perhettä varten
järjestettävän jumalanpalveluksen pidettäväksi vasta yli viikon
kuluttua, ja väliaika kävi hänestä nyt sietämättömän pitkäksi.

Luonto puhui hänelle edelleenkin avoimesti, kuten hän oli ensi kerran
tuntenut sen puhuvan kiivetessään Sant’ Agatan laella olevaan pieneen
pyhäkköön. Jokainen ruohonkorsi, jokainen kukka, jokainen puu,
jokainen viiniköynnöksen tai muratinlehti olivat vain sanoja olevaisen
perustuksesta sointuvassa puheessa, joka syvimmässäkin hiljaisuudessa
kuului valtavan kohisevana. Ei milloinkaan ollut mikään soitto sillä
tavoin tunkeutunut koko hänen olemukseensa ja, niin kuin hänestä
tuntui, täyttänyt häntä pyhällä hengellä.

Francesco oli menettänyt syvän, rauhallisen yöunensa. Hänet tavoittanut
salaperäinen herätyshuuto tuntui, jos niin voi sanoa, surmanneen
kuoleman ja karkottaneen sen veljen, unen. Kaikki nämä tulvivaa elämää
sykkivät luomisenyöt olivat Francescon nuorelle ruumiille pyhää
ilmestysaikaa, jopa siinä määrin, että hän monesti oli tuntevinaan
viimeisen hunnun putoavan jumaluuden salaisuuden edestä. Usein kun
hän heräsi kiihkeistä, miltei valvetilaa muistuttavista unista ja
hänen aistinsa valveutuivat, kun Soanan putous kohisi ulkona kahta
äänekkäämmin kuin päivällä, kuu kamppaili valtavien rotkojen pimentoja
vastaan ja jättimäisinä vyöryvät pilvet synkistivät Generoson
ylimpiä huippuja, vapisi Francescon ruumis rukouksesta, hartaammasta
kuin koskaan ennen, samalla tavoin kuin janoinen puu, jonka latvaa
kevätsade kostuttaa, värähtelee tuulessa. Sellaisessa tilassa hän
painiskeli Jumalan kanssa, vaatien Jumalaa selvittämään hänelle pyhän
luomisihmeen, viemään hänet elämän palavaan ytimeen, tähän kaikkein
pyhimpään, sisimpään, josta voima tunkeutuu kaikkeen olevaiseen. Hän
puheli: »Sieltä, oi, kaikkivaltias Jumala, loistaa voimakkain valosi,
tästä ehtymättöminä tuliaaltoina kuohuvasta ytimestä leviää kaikki
olemassaolon hurma ja syvimmän riemun salaperäinen olemus. Älä laske
eteeni valmista luomakuntaa, oi Jumala, vaan ota minut luomistyöhösi
mukaan! Salli minun ottaa osaa keskeytymättömään luomistyöhösi, sillä
ainoastaan siten, enkä mitenkään muutoin, saatan päästä osalliseksi
myös paratiisistasi.» Vilvoittaakseen jäseniensä poltetta virui
Francesco riisuutuneena huoneessaan, jonka ikkunat olivat levälleen
avattuina, ja salli yöilman hivellä ruumistaan. Silloin hänestä
näytti kuin synkkä rajuilma olisi levännyt Generoson jättimäisellä
kallioharjalla, kuten suunnaton sonni sieraimiensa pärskyessä lepää
hiehon selässä, möyryää, sinkoaa säihkyviä salamoita tummasti
hehkuvista silmistään ja kupeet huohottaen suorittaa hedelmällisyyden
siittämistehtävää.

Tällaiset kuvitelmat olivat läpeensä pakanallisia, ja pappi tiesi sen,
nyt silti tulematta siitä levottomaksi. Hän oli vajonnut jo ihan liian
syvälle pakottavien keväisten voimien kaikkialliseen huumaukseen.
Tainnuttava huuru, jota hän hengitti itseensä, rikkoi hänen ahtaan
persoonallisuutensa rajat ja laajensi häntä ulospäin. Kaikkialla syntyi
jumalia ennen niin kuolleessa luonnossa. Ja myös Francescon sielun
syvyydet avautuivat ja lähettivät hänen tajuntaansa kuvia sellaisista
seikoista, jotka lepäsivät vuosimiljoonien kuiluissa.

Eräänä yönä hän puolittain valveilla ollessaan näki painostavan ja
omalla tavallaan hirvittävän unen, joka vaivutti hänet hätääntyneeseen
rukoukseen. Samalla hän joutui sellaisen mysteerion todistajaksi, josta
huokui kammottavaa outoutta ja joka samalla merkitsi vihkiytymistä
ikivanhan, vastustamattoman mahdin salaisuuksiin. Jossakin piilossa
Monte Generoson kallioilla näytti olevan luostareita, joista
päästiin vaarallisia portaita ja kalliolaskelmia myöten alaspäin
luoksepääsemättömiin onkaloihin. Näitä kallioportaita pitkin kapusi
juhlallisena kulkueena peräkkäin ruskeisiin kaapuihin puettuja,
partaisia miehiä ja vanhuksia, joiden liikkeiden raukeus ja kasvojen
elottomuus tekivät kaamean vaikutuksen ja jotka näyttivät olevan
tuomitut suorittamaan hirvittävää jumalanpalvelusmenoa. Nämä melkein
jättiläiskokoiset ja villinnäköiset hahmot olivat ahdistavasti
kunnioitusta herättäviä. He tulivat ylhäältä päin ryhdikkäinä,
ja heidän valtavan hoitamattomissa, takkuisissa päissänsä olivat
hiukset ja partakarvat sotkeutuneet yhteen. Ja näiden säälittömän ja
eläimellisen jumalanpalveluksen suorittajien jäljessä seurasi naisia,
joiden verhona olivat ainoastaan heidän komeat, aaltomaiset hiuksensa,
jotka muistuttivat paksuja, kullanvärisiä ja mustia vaippoja. Samalla
kun pelottavan voiman ies piti sanattomina laskeutuvia unierakkoja
jäykkinä ja tunnottomina, kuvastui naisista nöyrää alistumista,
ikäänkuin he olisivat olleet kauhealle epäjumalalle vapaaehtoisesti
tarjoutuvia uhreja. Munkkien silmistä hehkui hiljaista, tunnotonta
raivoa, ikäänkuin heitä olisi purrut vesikauhuinen eläin valaen heidän
vereensä hulluutta, jonka vimmainen purkaus oli tulossa. Naisten
otsalta ja hartaan hurskaasti alaspäin luoduista silmäripsistä kuvastui
ylevää juhlallisuutta.

Vihdoin olivat Generoson erakot elävien epäjumalien tavoin yksitellen
sijoittuneet kallioseinämän tasapohjaisiin onkaloihin, ja sitten
alkoi yhtä inhottava kuin valtava Phalloksen palvelus. Niin iljettävä
kuin se olikin — ja Francesco kauhistui sentähden sielunsa pohjaa
myöten — oli se myös kammottava kuolemanvakavuudessaan ja pelokkaassa
hurskaudessaan. Uhkeita pöllöjä istui kallioseinämällä, kirkuen
vihlovasti taikamaisessa kuutamossa vesiputouksen kohinan säestäminä,
mutta isojen yölintujen valtavia huutoja äänekkäämmin kuuluivat
papittarien sydäntäsärkevät tuskanparkaisut heidän kuollessaan himon
tuskiin.

Vihdoin oli jälleen tullut poloisille, hyljeksityille
vuoristopaimenille järjestettävän jumalanpalveluksen päivä. Jo
aamulla, Francesco-papin noustessa vuoteestaan, se oli verrattomasti
ihanampi kuin ainoakaan hänen aikaisemmin elämänsä päivä. Samoin
ilmestyy jokaisen armoitetun ihmisen elämään odottamatta ja kutsumatta
huikaisevien ilmestysten kaltaisia päiviä. Tänä aamuna nuori mies ei
halunnut olla pyhimys eikä arkkienkeli eikä jumalakaan. Pikemminkin
hänen mieltänsä hipaisi lievä pelko, että kateus saattaisi tehdä
pyhimykset, arkkienkelit ja jumalat hänen vihamiehikseen, sillä hänestä
tuntui kuin hän olisi tänä aamuna ollut pyhimyksiä, enkeleitä ja
jumalia korkeammalla. Mutta ylhäällä Sant’ Agatan laella häntä odotti
pettymys. Hänen epäjumalansa, jolla oli tämän pyhimyksen nimi, oli
jäänyt pois kirkkoretkeltä. Kun kalpeaksi käynyt pappi tiedusti häntä,
sai karkea, eläimellinen isä kuuluviin vain karkeita, eläimellisiä
ääniä, kun taas hänen puolisonsa, joka samalla oli hänen sisarensa,
selitti tyttären jääneen talousaskareihin. Senjälkeen Francesco
suoritti pyhän toimituksen niin innottomasti, ettei hän messun
päätyttyä oikein tiennyt, oliko hän sen jo aloittanut. Mielessään hän
koki helvetintuskia, jopa sellaista, mikä oli verrattavissa helvettiin
vievään romahdukseen ja teki hänestä kadotukseen tuomitun syntisraukan.

Päästettyään apulaisensa sekä Scarabota-sisarukset poistumaan hän lähti
yhä vieläkin ihan hämmennyksissään laskeutumaan jyrkän vuorikartion
joltakin kupeelta olematta selvillä mistään päämäärästä, saati sitten
minkäänlaisesta vaarasta. Taaskin hän kuuli hääpuuhissaan leijailevien
kalasääskien huutoja. Mutta ne kuulostivat hänestä petollisesti
hohtavasta eetteristä varisseelta pilkalta. Kuivuneen vesiuoman
vierinkivillä hän liukui alaspäin, huohottaen ja hyppien sekä uikuttaen
sekavia rukouksia ja sadatuksia. Häntä kalvoivat mustasukkaisuuden
tuskat. Vaikka ei ollutkaan tapahtunut sen kummempaa kuin että
jokin oli pidättänyt syntistä Agataa Soanan alpilla, näytti papista
varmalta, että tytöllä oli rakastaja, jonka kirotussa syleilyssä
hän vietti kirkolta varastetun ajan. Samalla kun tytön poisjääminen
yhdellä iskulla selvitti hänelle, kuinka riippuvainen hän oli, hän
vuorotellen tunsi tuskaista levottomuutta, tyrmistystä, vimmaa ja
tarvetta rangaista tyttöä ja kerjätä häneltä pelastusta hädästään,
siis vastarakkautta. Hän ei suinkaan ollut vielä poistanut mielestään
papillista ylpeyttä — se onkin kesyttömin ja taipumattomin — ja sitä
ylpeyttä oli mitä syvimmin loukattu. Hänestä Agatan poisjääminen oli
kolminkertainen nöyryytys. Synnintekijätär oli hyljeksinyt miestä
sellaisenaan, Jumalan palvelijaa ja sakramentin jakajaa. Mies, pappi,
pyhimys kiemurteli poljetun itserakkauden kouristuksissa ja pihisi
kiukusta ajatellessaan sitä elukkamaista miestä — paimenta tai
puunhakkaajaa — jota tyttö toistaiseksi nähtävästi piti häntä parempana.

Hillittömästi harhailtuaan muutamia tunteja, kiipeillen sinne
tänne rotkoissa, kinsteripensaiden seassa, kohisevien vuoripurojen
ylitse, saapui Francesco kauhtana repeytyneenä ja tomuisena, kädet
ja kasvot naarmuisina sellaiseen seutuun Generosolla, jossa hänen
korviinsa kantautui karjan ääniä. Silmänräpäystäkään epäilemättä
hän heti arvasi, mihin paikkaan hän niin ollen oli joutunut. Hän
katseli alhaalla leviävää, hyljättyä Soanaa, joka selvästi näkyi
kirkkaassa auringonpaisteessa, ja erotti ihmiset, joita nyt turhaan
tulvi pyhäkölle. Parhaillaan olisi hänen pitänyt olla sakaristossa
pukemassa ylleen messuasua. Mutta hän olisi paljon helpommin
pystynyt kiinnittämään köyden auringon ympäri ja vetämään sen maahan
kuin katkomaan ne näkymättömät kahleet, jotka väkivaltaisesti
kiskoivat häntä tälle alpille. Nuoren papin alkaessa tulla hiukan
järkiinsä kantautui raikkaan vuoristotuulen mukana hänen nenäänsä
tuoksuavaa savua. Silmäiltyään vaistomaisesti tutkien ympärilleen
hän huomasi jokseenkin lähellä itseään istuvan mieshahmon, joka
näytti hoitelevan vähäistä nuotiota. Tulen reunassa höyrysi peltinen
astia, joka nähtävästi oli täynnä minestraa. Istuja ei nähnyt pappia,
sillä hän oli selin sinnepäin. Niinpä taas pappi puolestaan näki
ainoastaan pyöreän, miltei valkovillaisen pään ja vankan, ruskean
niskan, kun taas hartioita ja selkää peitti iän, säiden ja tuulien
maanväriseksi haalistama takki, joka vain höllästi riippui miehen
yllä. Talonpoika, paimen tai metsänhakkaaja, mikä niistä hän lieneekin
ollut, istui kumartuneena tuleen päin, jonka tuskin näkyvät liekit
vuoristotuulahduksen painamina luikertelivat pitkin maata ja lähettivät
savutuprahduksia. Hän oli silminnähtävästi syventynyt työhön,
näpertelyyn, kuten pian kävi ilmi, ja oli enimmäkseen ääneti, kuten
mies, joka puuhailussaan on unohtanut sekä Jumalan että maailman.
Kun Francesco oli seisonut pitkähkön ajan, jostakin syystä pidättyen
vähääkään liikahtamasta, alkoi nuotion ääressä istuva mies tai
nuorukainen hiljaa viheltää, ja kerran aloitettuaan soitannolliset
harjoitukset hän äkkiä kajautti hyvä-äänisestä kurkustaan ilmoille
jonkin laulun katkonaisia osia.

Francescon sydän jyskytti rajusti. Se ei aiheutunut siitä, että hän
oli niin vinhasti kiipeillyt rotkoissa, vaan osittain hänen asemansa
outoudesta, osittain tulen ääressä istuvan miehen tekemästä omituisesta
vaikutuksesta. Tuo ruskea niska, tuo kiharainen, kellertävän vaalea
tukka, tuo nuorekkuutta uhkuva vartalo, jonka saattoi aavistaa
piilevän nukkavierun verhon takana, tuo vuoristolaisen huomattavan
vapaa ja huoleton mielihyvä, kaikki se yhdessä sulautui Francescon
sielussa salamannopeasti vaikutelmaksi, joka sai hänen sairaalloisen,
aiheettoman mustasukkaisuutensa leimahtamaan vielä tuskallisemmin.

Francesco astui nuotion ääreen. Hänen ei olisi kuitenkaan onnistunut
pysytellä piilossa; ja sitä paitsi häntä vetivät sinne vastustamattomat
voimat. Silloin vuoristolainen kääntyi, näytti nuorekkuutta ja
voimaauhkuvat kasvot, jollaisia pappi ei vielä milloinkaan ollut
nähnyt, ponnahti pystyyn ja silmäili tulijaa.

Nyt oli Francesco selvillä siitä, että hän oli tekemisissä paimenen
kanssa, koska miehen näpertelemä tekele oli linko. Hän paimensi
ruskea- ja mustatäpläisiä nautoja, joita näkyi siellä täällä, mutta
jotka yleensä loitolla ja näkymättöminä kiipeilivät kivikoissa ja
pensaikoissa ja joiden läheisyyden ilmaisi vain härän ja muutamien
lehmien kaulassa riippuvien kellojen kilkatus. Hän oli kristitty; ja
mikäpä muu hänen olisikaan pitänyt olla kaikkien tällä seudulla olevien
vuoristokappelien ja madonnankuvien keskellä? Mutta hän näytti myös
olevan pyhän kirkon erityisen harras poika, sillä hän tunsi heti papin
puvun ja suuteli Francescon kättä aran hartaasti ja nöyrästi.

Mutta muuten, kuten Francesco heti havaitsi, ei hän ollut lainkaan
seurakunnan muiden lapsien näköinen. Hän oli rakenteeltaan tanakampi
ja lyhyempi, hänen lihaksissaan oli jotakin urheilijamaista, hänen
silmänsä olivat kuin tuolla alhaalla väikkyvästä sinisestä järvestä
otetut ja kauaksi näkevät kuin korkealla Sant’ Agatan kohdalla yhä
kaartelevien kalasääskien silmät. Otsa oli matala, huulet paksut ja
kosteat, katse ja hymyily rehdin avoimet. Hänessä ei voinut huomata
salailua ja pälyilyä, mikä on useille etelämaalaisille ominaista.
Seisoessaan vastakkain tämän Monte Generoson vaaleaverisen nuoren
Aatamin kanssa pani Francesco kaiken tämän merkille ja myönsi
mielessään, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt niin luonnonraikkaan
kaunista veitikkaa.

Salatakseen tulonsa oikean syyn ja samalla tehdäkseen ilmestymisensä
käsitettäväksi hän valehteli käyneensä eräässä syrjäisessä majassa
antamassa ehtoollista kuolevalle ja lähteneensä sitten paluumatkalle
ilman apulaisensa seuraa. Matkalla hän oli eksynyt, liukunut rinteillä
ja toivoi nyt, että hänet opastettaisiin oikealle tielle, sitten kun
hän olisi vähän levähtänyt. Paimen uskoi tämän valheen. Hymyillen
kankeasti ja näyttäen terveet hammasrivinsä, mutta ollen sittenkin
hämillään, hän kuunteli hengenmiehen kertomusta ja valmisti hänelle
istumapaikan riisumalla nutun hartioiltaan ja levittämällä sen tien
oheen nuotion viereen. Tällöin paljastuivat hänen ruskeat, alastomat
hartiansa, jopa koko yläruumiinsa vyötäisiä myöten, ja osoittautui,
ettei hänen yllään ollut paitaa.

Vaikeata oli aloittaa keskustelu tämän luonnonlapsen kanssa. Hänestä
näytti tuntuvan kiusalliselta olla kahden kesken hengellisen herran
seurassa. Kun hän oli jonkin aikaa polvillaan ollen puhallellut tuleen,
lisäillyt siihen risuja, kohotellut keittoastian kantta sekä lausuillut
sanoja, joiden murretta pappi ei ymmärtänyt, hän päästi ihan äkkiä
valtavan klikkauksen, joka kertautui Generoson jyrkistä kalliorinteistä
moninkertaisena kaikuna.

Tuskin oli tämä kaiku ehtinyt vaimeta, kun alkoi kuulua lähestyvää,
äänekästä kiljuntaa ja naurua. Siinä oli useita ääniä, lasten ääniä,
joista erottui naisen ääni, milloin naurava, milloin apua huutava.
Tämän äänen kuullessaan Francesco tunsi käsiensä ja jalkojensa
herpaantuvan, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi tulossa uusi
voima, joka hänen luonnollisen olemassaolonsa aiheuttaneeseen voimaan
verrattuna sisälsi oikean, todellisen elämän salaisuuden. Francesco
paloi kuten Herran orjantappurapensas, mutta ulkoisesti ei hänestä
voinut huomata mitään. Samalla kun hänen sisäinen olemuksensa oli
useita sekunteja tajuttomana, tunsi hän jotakin outoa vapautusta ja
samalla yhtä suloista kuin toivotonta vankeutta.

Sillä välin olivat naurun tukahduttamat naisen avunhuudot ennättäneet
likemmäksi, ja pian ilmestyi jyrkän polun taipeesta näkyviin yhtä
viaton kuin myöskin harvinainen paimennäkymä. Sama täpläinen pukki,
joka Francescon ensi kertaa käydessä tällä laitumella oli häntä
ahdistellut, johti pärskyvänä ja vastaan hangottelevana pientä
riemukulkuetta, meluavien lapsien takaa ajamana kantaen joukon ainoata
naispuolista remuajaa, joka oli hajasäärin sen selässä. Kaunis
neito, jonka Francesco luuli näkevänsä ensi kerran, oli lujasti
tarttunut pukin kiperiin sarviin, mutta vaikka hän taivuttikin
vartaloaan voimakkaasti taaksepäin kiskoen eläimen kaulaa mukaansa,
ei hän kuitenkaan jaksanut pakottaa sitä pysähtymään eikä voinut
laskeutua pois sen selästä. Leikki, johon neito ehkä oli ruvennut
lasten mieliksi, oli saattanut hänet tähän avuttomaan tilaan; hän ei
oikeastaan istunut, vaan hänen paljaat jalkansa koskettivat maata
sopimattoman ratsun kahden puolen, joten hän ei oikeastaan ratsastanut,
vaan pikemminkin käveli pääsemättä kuitenkaan pudottautumatta eroon
rajun tulisesta pukista. Niinpä hänen hiuksensa olivat hellinneet
hajalleen, hänen karkean paitansa kannatinhihnat olivat liukuneet pois
olkapäiltä, joten näkyi viehättävä puolipallo, ja paimentytön mekon
muutoinkin tuskin pohkeisiin saakka ulottuvat liepeet riittivät nyt
vielä huonommin peittämään hänen uhkeita polviaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti
oikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan
ikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset,
rajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti,
nykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla
kertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti
muuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt
rusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta
ja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin,
kun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon
vaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.

Francesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä
olisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen
mieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen
kanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät.
Hän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan
vuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia
hän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen
viininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen,
huilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin
eloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja
kuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut
menadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille
elämään nykyhetkeä.

Jollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan
heti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan
hangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan
kursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin
pääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen
selästä.

Kun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut
tämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä
ihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet
iloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.

»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän
kysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden
kasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä
olikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä,
että hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän
oli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli
todellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa
kasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja
neidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.

Mutta samalla kun Francesco puhui ja rankaisi sanoillaan, joita
hänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla
niiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen
alabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota.
Häntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi,
kiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen
maailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen
suuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin
väkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa
hän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi
sitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut
siltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden
taikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen
nautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon,
vaikka se olisi kuinka läheinen.

Kaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli
tapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen
olemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana.
Hänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei
ollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä
poluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään
varten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan
hänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja
hänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi,
oikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran
tahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.

Francescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän
enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä
hinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön
sanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin
soivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän
rangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei
paljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi
Francesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä
viimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut
sydämensä oikean sykinnän.

Vaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän
päivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin
vuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä
silmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä
oli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan
ihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento,
eräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco
mieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.

Lapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli
alkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian
tulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan
nähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman
pitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui
sellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen
ruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän,
koska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan
klikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja,
oli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana
papin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti
tehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen
sormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan
vapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi
ponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan.
Mutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa
kättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi
katuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta
sille.

Pelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan
halunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa
velvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa
hän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja
synninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo
pelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan
herättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni
pyhyyden naamarin suojaan.

»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä
opit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen
sekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja
niitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»

Mutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja
taaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti
seuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin
ripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen
pienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille,
annettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että
perkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita
sieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina
miehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten
syönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan
ääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun
viehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein
ilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon
valtaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.

Tätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat
lasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat
pusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi
vielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien,
kaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa
tätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli
tähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo
päivän vastaisia tarpeita varten.

Mutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset
kallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen
hivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien
kääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt
heidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä
virkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa
kohtaan.

Tämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja
hikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen
pää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei
hän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta,
pölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet
olivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko
opettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan,
joten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna
kuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta
oli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen
kaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat
vastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.

Francesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas
tunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi
löyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon.
Ja hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut
incubus tai succubus.

Francescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja
hänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä
ja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen
puhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen
mukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden
tunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että
jokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan
kahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.

Oli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen
synnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli
käskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa,
jolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi
olla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa
opetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä
hajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta
sisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi
joka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän
ehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen
hajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset
ajatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat,
ettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä
vaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin,
tunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.

Vähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa
torilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien
kastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa
lähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka
kuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen,
kiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja
häipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä
kantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi
silmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti
samanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana
ravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat
kastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.

Francesco kumartui katsomaan ikkunasta.

Kauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi
niin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun
rippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja
kiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi
rippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui
oven edustalle.

Asia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu,
ja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli
koetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten
olisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli
lapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä,
kirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin
sekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat
suunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja
turmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut
heidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö
ahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui
muutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.

Papin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä
seurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.

Kirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä
vainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt,
ja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.

Pappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien
välissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut
taloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että
hän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen.
Vasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan
silloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin
kiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi
siten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka
kuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta.
Hän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki
tuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin
vimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan
johtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän
tunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain
luonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia
vastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät
ne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen
mukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä
syvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun
taloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon
ja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana
aaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa,
joka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.

Tällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa
puristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin
kypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan
säteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen,
saavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien
sisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä
nyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen
kunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa
sekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat,
myllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja
tunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään
ja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi
nykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena
ja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi
ehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen
kuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia,
rauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco,
oli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen
tahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi
joutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta
kun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän,
välttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla
saattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen
katseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä.
Vielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää.
Hänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen
katoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti
ruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat
samanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen
setänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin
maalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari.
Hän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen
Luganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia
ihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään
verrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.

Francesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä.
Varoittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä.
Monet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä
heti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta,
ennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä
rauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja
omaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen
velvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman
muuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista,
pahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä
nähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.

Nuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli
hiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:

»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa
paaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja
yövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen
helvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia.
Jospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä
vastaan!»

Useat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa,
kun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi.
Tiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi
ottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan
pakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat
polttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia,
tervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta.
Francesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen
sirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan
kohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet
maassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin
äänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa
sakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt
Marialta apua sisäisissä myrskyissään.

Mutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että
neitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus
ei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon
kerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos
mahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja
käännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti
se ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön
kuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.

»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja
papin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää
uudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi
nyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla
lähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan.
Matkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten
taloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat
ihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että
alppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan
hänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään,
he saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain
koolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän
kivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet
vaikkapa alpille saakka.»

Taloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli
pannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä
tuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi
kalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä
leimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen
vimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli
yhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen,
vuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä
välin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta.
Samalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä
kallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka
ja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan
pojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan,
täytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen
nyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän
kääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään
tapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen
maalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?

Nämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan
pysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä
kerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa.
Kysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä
sekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten
hän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä
käynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä
sekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat
Isä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja
kuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella,
toinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa
kädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli
Mikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja
kaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin
papin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu,
mustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen
äitinsä.

Francesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan.
Käännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen
ilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen
suu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat
vääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut.
Sanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä
selittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen,
joka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui
murtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään,
ojentaen niitä häntä kohti.

Francesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut
intohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa
kohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä
myötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli
suonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä
ja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet,
Francescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen,
joka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli
siten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen
mielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa;
itsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet,
arkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista
mahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän
seisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa.
Tällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu,
odottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.

Ennen kaikkea ei hänen menettelynsä toistaiseksi kuitenkaan ollut
poikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi
päättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta.
Minkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa.
Tosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui
jotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei
säikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen
ja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla
kun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut
Francescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin
lohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa
alaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.

Nyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi
mainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut
koskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen
hyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin
isällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja
valittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco
käsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan,
ja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän
hätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa.
Mutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa,
tarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen
oikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten
kauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan
mielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen
kuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti
sulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia
silmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia
ajanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti
seisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren
maku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa,
minä saatan sinua.»

Sekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä
pappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat
alaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä
pengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin,
mitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut,
mutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut,
vapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan
rajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien
jättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan
ison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan,
solisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja
lämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet.
Francesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin
ylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin
heidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi
Agatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä
Savaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä
he olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän
lävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt
saavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että
heidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.

Miten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja
tyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten
se oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä?
Poistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset
seikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja
opettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun,
samalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle,
Jumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt
hurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus.
Hän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven
ihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska
nyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli
hänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla,
ei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei
kukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan.
Ei ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää
häntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä
riistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan
tulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat
muuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja
hammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco
ei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan
henkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin
puutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan
runsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät
taivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset
lehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja
ihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat
sirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui
kuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden
ihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä,
joka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden
hienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen
ruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä
vertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat
Jumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa
kuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa
sekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin
viileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja
vastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä
takoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se
lahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen
taivaallisen runsauden silti vähenemättä.

Ja ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa
paratiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä
ei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen
eikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä,
luovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat
luomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen.
Francesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta,
tunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista
ihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären.
Hänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien
oivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa,
oli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut
tahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan
luomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin.
Aatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen
täydellisyyteen.

Agata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva
nuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen
ihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin.
He etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän
ihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein
pakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken
ihanaan ihmeeseen.

He olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja,
valittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta.
He olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa
toisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti.
Se oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi
hän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.

Siten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan,
ahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty
polku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi
kalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen
matkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät
taas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja
jossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine
omenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja
kantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle.
Ja he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla,
miltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.

Myös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro
toi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän
parin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki,
mitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika
etäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista
ja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen,
jonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties
juuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa
lähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan
vastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille
palvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta,
sillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja,
aurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina
ikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä
kumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää
voinut niistä erottaa.

Vaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo
Francescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän
ihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti
Francesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä
katsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti
minusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois
maailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan
sanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan
on, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja
suurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet,
hääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet
täydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että
maailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten
merestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä
hän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata
Jumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco,
pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä,
sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden
unohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen
yhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien
myriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat
kautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja
kellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden
ja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan
autuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa
kietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.

Ainoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen
hätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä
otetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut,
kuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle.
Voisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä
kiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun
hänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista
nautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi
vihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa
menettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda
pikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta
pikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut.
Eikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin
tyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja
häntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.

Puron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin
piirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien
pilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut
kaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä
saavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan
tukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti
oli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli
piilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä,
yhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin
salaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut
toivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen
mielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja
hän nyt oli.

Ja hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen
yletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan
omaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat
kätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa
tunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen.
Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli
kadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa
hän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan
ollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja
käsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut
mitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa
neitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen,
maailman sydämen sykkivän.

Heidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat
valppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu
unohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon
syleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja
kuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin
hyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa
palvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön
kasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla,
kun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin
rintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa.
Agatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän
jännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan.
Mutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava
hymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka
kerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi
hiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien
piti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota
heräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden
tuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden
autuas, valpas tunteminen.

Se se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä
puutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se
oli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä,
jolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka
_nauttiminen_ teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman,
toisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut.
Ei maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja.
Ei ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä
hekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt
surkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi,
katkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä
huokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet
pois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman
niitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin
suunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän
kuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan
ihmiskieli ei riitä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen
poissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes
Petronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis
lähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille,
pienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan
asiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa,
jälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi
hänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti
ollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä
loivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun,
joten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se
kuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja
uskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän
kuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut
hirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä
kiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän
putoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut
niin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen
mahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa
mielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco
muisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut
alpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän
syvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen
ylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut.
Hän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan
tavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan.
Eikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet
pitäneet häntä miltei epäjumalanaan?

Entä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista
henkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti
oli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt
hänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja
kavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä
pettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten
ja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli
ollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut
kadotukseen.

Francesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen
nainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä
lujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen
vastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan
ollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian
vähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin
— mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen
sisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella
tätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin
yhteydessä.

Francesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen
turmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa;
kristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt
tappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet
tiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi,
löyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta,
pois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi
syventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro,
ei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan
sata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt
tuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden
alle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia
ääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että
raivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät
olleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso,
vaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen
äitinsä.

Mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten
toisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli
johtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja
synnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi
ennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui,
kuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen
huutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita
ihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi,
jonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana
kuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin
puskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten
on mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään
ikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat
hengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät
tunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi?
Ja Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi
paaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat
muurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän
teki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen
lumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi
ollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on
vanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.

Antiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja
tästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi
selvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla
tämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa
veren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli,
repi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes
hän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta,
kohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt
rakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.

       *       *       *       *       *

Vuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan
kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa
siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään
kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen
lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen
käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että
kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.

Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia
salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys
pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja
kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai
oliko se pelkkää kuvittelua.

»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus
antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin.
»Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi
kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla
ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin
tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet
ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös
sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä,
eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen
yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka
kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat.
Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa
ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa
yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt
sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja
paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä.
Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat —
vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»

Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä
kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa
aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi.
Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei
paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen
seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan
olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa
suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin
välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen
nauruun.

Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun
kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta
kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu
sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse,
oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen
kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen
kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja
juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla?
Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien
ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään
kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa
pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut,
kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä
ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut
tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta
samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni.
Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti
hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen
vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan
kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina,
suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar
vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten
Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan
saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään,
samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen,
mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee
niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin
kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.

Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi.
Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen
täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella,
syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat
läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti
astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen
edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja
arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle
kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan,
näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki
pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta
lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean
maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen,
syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan
kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?

Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava
ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein
huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat
silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan
eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä
hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen
silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita.
Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä,
viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi
muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset,
kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet
huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut
saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon
elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän
nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja
hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka
armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Soanan kerettiläinen" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.